Jokaisessa paremmassa talonpoikaistalossa Venäjän Kemin seuduilta oli "vääräuskoisia" varten eri astioita, "mieron kupit," koska starovärtsit eivät syö samoista astioista kuin "vääräuskoiset". Kun kylissä pyysin ruokaa tai juomaa, oli ensimäinen kysymys: oliko minulla oma kuppini. Janossani täytyi minun kerran juoda suorastaan kaivosta. Mutta tuskin olin siihen ryhtynyt, kun jo joukko raivoisia muijia syöksyi asuinrakennuksesta täyttä kurkkua huutaen: "Pakanoitset kaivon". "Pakana" onkin tavallinen muukalaisesta käytetty nimitys. Eräässä paikassa minua sanottiin "Ruotsin pakanaksi", kun en tehnyt ristinmerkkiä huoneeseen astuessani.

* * * * *

Vaikka olin matkustanut yöt päivät Kajaaninläänin itärajalta, saavuin leutojen ilmojen tähden vasta toukokuun 2 p:nä Kemiin. Olisin sieltä jo seuraavana päivänä saanut matkakumppanin Kuolaan, mutta väsymys ja vilustuminen pakottivat minut kieltäytymään hyväntahtoisesta tarjouksesta. Sairastuinkin, vaikka en vaarallisesti. Oloni sairaana aivan oudolla paikkakunnalla, pelkkien suvaitsemattomien starovärtsien ympäröimänä, ei mitenkään ollut miellyttävä. Lääkäriä ei ollut, täytyi turvautua pieneen matka-apteekkiini, sillä eihän käynyt luottaminen loitsuihinkaan. Talonväki kohteli minua ystävyydellä, ja hyvä olisi ollut, kun vain olisin voinut luopua tupakoimisesta. Mutta olihan piippu jonkun helpomman kirjallisuuden ohessa ainoana huvinani. Tupakoimiseni vuoksi tulin kuitenkin vastenmieliseksi talonväelleni, jotka ystävällisesti olivat luovuttaneet minulle parhaan huoneensa, ja siinä oli runsaasti pyhien kuvia, jotka eivät tupakkaa sietäneet.

Täytyi siis etsiä toinen asunto, ja siinä sainkin luvan tupakoida, kun talossa ei ollut starovärtsejä muita kuin itse isäntä, vanha, raihnainen hurskasmielinen mies. Kun olin toipunut senverran, että olisin voinut lähteä matkalle, oli jää jo siksi heikkoa, ettei se kannattanut, ja maalla keli oli vieläkin mahdottomampi. Täytyi siis odottaa sulaa vettä. Asunnossani viihdyin hyvin, kävin paikkakunnan virkamiesten ja arvokkaimpien säätyläisten luona, niin että aika kului jotenkin miellyttävissä oloissa.

Kuudenkymmenen virstan päässä Kemistä on muhkeasti rakennettu, mainio Solovetskin luostari. Kun se kansan keskuudessa nauttii suurta arvoa, käy siellä suunnaton joukko pyhiinvaeltajia läheltä ja kaukaa. Pyhiinvaeltajat saavat luostarissa kolmen päivän aikana maksuttomasti asunnon ja ruuan, ja kauemminkin jos myrskyt estävät lähtemästä. Siitä hyvästä ja sielunsa autuuden tähden he lähtiessään antavat luostarille suuriakin lahjoja. Niinpä eräs rouva Kalugasta lahjoitti 80,000 ruplaa, ehdolla että hänen kuolemansa jälkeen vuosittain vietettäisiin sielumessua, ja melkein saman verran sanottiin erään rouvan Astrakanista antaneen. Mutta näitä anteliaita joskus petkutetaankin. Ainakin kerrottiin, että eräs eron saanut virkamies Kemistä, joka usein vaelsi luostariin, hankki itselleen tuloja sillä, että hän luostarissa kävijöille valitti tahtovansa antaa lahjoja pyhäkölle, mutta rahoja hänellä ei ollut. Tätä varten hurskaat pyhiinvaeltajat antoivat hänelle runsaita summia, jotka hän kuitenkin käytti omiin tarpeisiinsa.

Toukokuun 17 p:nä laski maihin aivan akkunani alle kaksi venettä, jotka toivat mukanaan pyhiinvaeltajia sisämaasta: Paanajärveltä, Jyskyjärveltä ja kauvempaakin. Näitä sanottiin Kemissä Järveläisiksi, koska he asuivat järviseuduilla, ja myös "Karjalan miehiksi," kun olivat Venäjän karjalaisia. Luostariin lähdössä oli useita muitakin veneitä. Päätin seurata heitä erään Jyskyjärveltä olevan sairaalloisen makasiininhoitajan ja hänen vaimonsa seurassa. Aamulla tehtiin lähtöä, ja hiljalleen liitelivät venekunnat eteenpäin. Melkein jokaisella kalliolla ja saarella käytiin munia kokoomassa luostarille vietäviksi. "Ketä te kuljetatte veneessänne", kysyttiin toisesta veneestä ankaralla äänellä. Vastattiin: "Svenski pastoria". Mutta tämä vastaus näytti herättävän yleistä tyytymättömyyttä.

Eräällä saarella ruvettiin aterioimaan. Naisetkin näyttivät tyytymättömiltä siitä, että oli otettu mukaan vääräuskoinen. Mutta sen veneen omistaja, jossa kuljin, ja makasiininhoitajakin puhuivat minun puolestani. Saaren kukkuloilta tarkastaessamme merta näimme jäälauttoja, ja nyt arveltiin, tahtoivatko pyhimykset laisinkaan päästää meitä perille. Matkaa kumminkin jatkettiin, ja parin penikulman päästä näkyivät jo luostarin korkeat tornit. Mutta kl. 9 aikaan lisääntyivät uiskentelevat jäälautat yhä, ja vihdoin oli edessämme laaja jääkenttä. Raaka sumu nousi niistä ja jähmettyi jääksi veneiden laidoissa. Ei tietty enään missä oltiin, mutta vihdoin pääsimme eräälle saarelle, jossa löysimme kalastajien rakentaman saunan.

Toisena päivänä yritettiin vielä eteenpäin ja luvattiin runsaita lahjoja pyhimyksille jos ne auttaisivat meitä perille, mutta eipä auttanut yksikään heistä; ja jääsuhteet pakottivat siis lähtemään paluumatkalle. Syypäänä onnettomuuteen tahdottiin pitää minua. Sisämaan asukkaat puhuivat suomea, rannikkoasukkaat venäjää, ja kuulin minusta sanottavan: "Sinä pakana pakanoitset meidän seuramme", ja "Kristus branit tebja" (Kristus kiroo sinut).

Kohta tämän onnistumattoman matkan jälkeen Kemin kaupunkilaiset rupesivat panemaan aluksiansa kuntoon lähteäkseen kalastukseen Jäämerelle. Kesäkuun 27 p:nä lähtivät viimeiset alukset Kemin satamasta, ja samaan aikaan minäkin vapauduin Kemistä ja jatkoin matkaani pohjoiseen päin, seuraten Vienan meren läntistä rantaa. Meri oli tyyni ja kulku erittäin miellyttävää. Jotkut valaansukuiset eläimet leikkivät veneeni läheisyydessä.

Gridina on viimeinen kylä Kemin alueella. Suonostroffissa, ensimäinen paikka Kuolan piirissä, jossa tapasimme ihmisiä, on starovärtseillä munkkiluostari. Kaksikymmentä virstaa sieltä on nunnaluostari, jossa kävin. Solakka metsä sen ympärillä oli hyvin hoidettu ja rakennusten ympäristö huolellisesti siivottu ja laastu, olipa siellä vielä pieni perunamaakin. Vanhin nunnista, joka oli Arkangelista kotoisin, sanoi asuneensa täällä 50 vuotta. Toiset olivat kaukaisista seuduista, jotkut heistä paljonkin sivistyneempiä kuin yleensä täkäläinen rahvas.