Ilman vaikeampia seikkailuja kuljimme vuorokauden toisensa jälkeen eteenpäin, ja nyt pyrimme Sulkesjavrelle, joka on ensimäinen järvi Inarissa. Sinne oli 30 virstan taipale jalkaisin kuljettava. Käyttämämme vene vedettiin sentähden rannalle, kaadettiin kumoon ja matkan helpottamiseksi jätettiin osa tavaroitani sen alle, koska luotin kyytimiesteni rehellisyyteen ja lupaukseen tuoda ne mukanansa seuraavana jouluna Inariin tullessaan. Lupauksensa he rehellisesti täyttivätkin.
Vuorenhuippuja näkyi kaukana, kuitenkin ainoastaan oikealla ja vasemmalla, mutta ei matkamme suunnalla. Mäet siis eivät rasittaneet kulkuamme. Se maanselkä, joka muodostaa vedenjakajan Kuolavuonon ja Patsjoen vesiväylien välillä, näkyi olevan jotensakin suoraan pohjoiseen päin kulkeva harjanne. Se taas, joka oli rajana niiden vesien välillä, jotka juoksevat toiselta puolelta Pohjanlahteen ja toiselta puolen Jäämereen, oli kokonaan alaston, täynnä mutkia, laaksoja ja kukkuloita. Jalkataipalettamme sanottiin 30 virstan pituiseksi, ja saattaapa niin olla, jos saisi kulkea suorinta tietä. Mutta kaikkine mutkineen se varmaankin oli melkoisesti pitempi, sillä varsin varhain olimme lähteneet matkalle, ja vasta kello 8 aikana illalla näkyi Sulkesjavre.
Järven saarella oli lappalaiskota, ja kyytimieheni koettivat sentähden kimeillä huudoilla saada sen asujamet liikkeelle. Se kutakuinkin pian onnistuikin, ja veneellä meidät noudettiin kotaan. Astuessamme veneestä tunsi minut jo kaukaa lappalainen lautamies Olli Antinpoika Walle, joka juoksujalassa riensi luokseni. Tervehdittyämme kertoi Walle unessa nähneensä, että minä olin tätä tietä tuleva, jonka vuoksi hän minua odottikin. Tämän todistivat useat läsnäolevat, ja Wallen vaimo sanoi miehensä lausuneen, kun hän aamulla lähti halkoja hakkaamaan, että täytyy hakata runsaammin, sillä tänään saapuu kirkkoherra. Samaa sain kokea erakoilta Kuolan ja Kemin piireissä. Tapahtui tuon tuostakin, että heille saapuessani he sanoivat odottaneensa tuloani.
Kaukaisissa lappalaiskodissa, joissa ei ole milloinkaan ennen, tai ainakin hyvin harvoin, pappi käynyt, herättää hänen tulonsa suurta iloa ja hälinää. Ei nyt tiedetty miten oikein riemu olisi ilmaistava. Lautamies Walle tuli, paikkakunnan olojen mukaan, hyvin toimeen. Paitsi nuottaa oli hänellä muutamia käsiverkkoja sekä useita ketun ja suden rautoja. Aitassa, joka oli rakennettu korkeille pylväille ja oli noin 6:n neliökyynärän suuruinen, oli kaikenlaista tavaraa talven varalle. Seinällä riippui saukon nahka, josta hän toivoi Inarin markkinoilla saavansa 6 puutaa jauhoja.
Kyytimieheni, jotka eivät olleet antaneet minulle mitään aihetta tyytymättömyyteen, päinvastoin olivat varsin ystävällisiä, palasivat täältä. He olivat, kuten kaikki Venäjän lappalaiset, tietämättömiä ja välinpitämättömiä. Siitä on luonnollisena seurauksena, etteivät vanhemmat opeta lapsiansa tahi yritä mitenkään kehittää niiden sielua tai älyä. Lapset ovat sentähden vieläkin yrmeämmät kuin vanhemmat. En ole koskaan nähnyt niiden leikkivän, vielä vähemmin kinastelevan. Ne istuvat vain jossakin kodan sopukassa, jotteivät olisi kenenkään tiellä. Jos joskus tahtovat ilman pakottavaa syytä poistua nurkastaan, uhkaavat vanhemmat niitä nyrkillä tai koivunvitsalla. Lasten kuolevaisuus onkin pelottavan suuri. Köyhyys ja vanhempien kaiken käsityksen puute säännöllisestä lastenhoidosta on tietysti siihen suurimpana syynä. Ilmanalan ankaruus tosin estää viljan viljelystä suuremmassa määrässä, mutta sittenkin sopisi viljellä vähän ohraa, nauriita ja räätiköitä, jopa perunaakin, puhumattakaan siitä hyvästä menestyksestä, jota karjanhoidosta olisi. Nauriita lappalaiset mielellään syövät, ja kyllä he niitä syksyllä saivatkin Popoffilta. Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei hanki heille nauriinsiemeniä, vastasi hän, etteivät he semmoisia asioita ymmärrä, eikä heidän tarvitsekaan ymmärtää, sillä hän kyllä varustaa heidät kaikella, mitä tarvitsevat, nauriillakin.
Vieraita nämä lappalaiset varsin kauhistuvat. Kun täällä matkustaa, etenkin suvella, varoittavat kyyditsijät matkustajaa puhumasta liian kovalla äänellä, tai millään lailla kolisemasta asumusta lähestyttäessä, sillä talonväki pelästyy ja pakenee metsään. Jos asunto on aavalla paikalla, niin että vieraat näkyvät kaukaa, piiloutuvat varmaan asukkaat, jos vaan tulijoiden joukossa huomaavat jonkun, joka ei ole lappalainen. Joku kyytimies, joka tuntee lymypaikat, etsii sieltä pakolaiset, ja kun he ovat saaneet tietää, ettei ole mitään vaaraa, palaavat he vähitellen.
Tuloman lappalaiset ovat laiskempia, välinpitämättömämpiä ja toimettomampia, kuin muut lappalaiset. Ei edes viitsitä asettaa ansoja riekoille, joita talvisin vilisee joka kodan ympärillä. Poroja heillä on vähän, korkeintaan 5 tai 6 perhettä kohden, ja perheitä on noin 60. Pyydysten puutteessa he vuokraavat kalavetensä Inarilaisille, ja pyssyjen puutteessa myöskin metsästysmaansa. He elävät siis paljoa kurjemmassa tilassa kuin Jäämeren rannikolla asuvat Venäjän lappalaiset, joilla siellä on hyvä kalastus. Tuloman lappalaisten asunnotkin ovat mitä kurjimpia. Tiheät metsät näkyvät heille olevan parhaana suojana pohjoistuulta vastaan.
Heidän käsityksensä jumalasta (Ibmel) on kovin epäselvä. Sillä nimellä he nimittivät myös aurinkoa, ukkosenilmaa ja sateenkaarta. Ukkosen jyrinää kuunneltiin hämmästyksellä ja tarkkaavaisuudella, ja sen jyminästä luulivat he voivansa päättää, oliko jumala suopea tahi suutuksissaan. Sateenkaaressa huomattiin lempeä ja tyytyväinen jumala, sitä kumarrettiin, ja kysyttiin näkyikö semmoista jumalaa minun kotimaassani. Myöntäväisen vastauksen saatuaan, sanoivat sen olevan hyvän, mutta mitä hyvää tuosta koitui, sitä eivät minulle selittäneet.
Myös koskilla sanoivat he olevan oikkuja. Sattui joskus, että kyytimieheni kauvan aikaa silmäilivät koskea, jota oli noustava, astuen edes ja takasin sen rannalla ja pitäen keskenään pitkiä keskusteluja. Kun kysyin, mikä tässä esti matkan jatkamista, vastattiin kosken ei olevan hyvällä tuulella. Tuon tuostakin he sillävälin kumarsivat koskea, aina tekemällä myöskin ristinmerkin, jos luulivat minun näkevän, mutta ilman sitä jos arvelivat etten heitä huomaisi. Vihdoin voi tapahtua että päätettiin vetää vene maata pitkin kosken ohi, vaikka tämä ei näyttänyt vaarallisemmalta kuin moni muu, jossa vene sauvomalla vietiin ylös. Sanoivat silloin aina kosken olevan huonolla tuulella; ja kun minä väitin ettei koskella ole mitään mielentilaa, vakuuttivat silläkin olevan haltijansa. Jumala, vastasin minä. Niinpä niinkin, myönsivät he, mutta väittivät koskella sitä paitsi olevan oman jumalansa tahi isäntänsä; ja siihen asia päättyi.
Kun aurinko laski, sanoivat he: "Jumalaa ei enää näy"; ja kun se nousi, tervehdittiin sitä monilla kumarruksilla, aina nytkin tekemättä ristinmerkkiä, jos luulivat etten heitä huomaisi, mutta vastaisessa tapauksessa aina ristinmerkkiä tehden.