Saavuttuamme pieneen metsään, jossa oli tuuheata jäkälää, näimme suuren porolauman, joka kiiti ylös tunturille. Kun en käsittänyt syytä niiden pikaiseen pakoon, arvelivat lappalaiset, että ne pelkäsivät meitä, ja että ne pelästyneinä aina etsivät alastomimpia ylänköjä. Vielä pakinoidessamme ilmestyi susi läheisestä pensaasta. Tuo peto siis olikin pelon aiheuttanut. Sittenkin saattaa yksinäisessä täysikasvuisessa peurasonnissa kiima-aikana olla sekä voimaa että rohkeutta saada susi pakenemaan. Nyt nuo kauniit, ylväästi juoksevat eläimet, tuuheat, monihaaraiset sarvet taaksepäin painettuina riensivät hyvältä laitumella, ikäänkuin tahtoisivat näyttää jäntereittensä joustavuutta. Sillä ne eivät kuitenkaan voi peittää oikeata syytä, joka on pelko siitä, etteivät voisi puolustautua yhtäkään sutta vastaan.
Melkein samanlainen on luonteeltaan lappalainen. Suomalainen raivostuneena, norjalainen uhkaavalla kerskailullaan, venäläinen todellisella tai teeskennellyllä vimmallaan, saa koko lappalaisväestön pakenemaan. Ja sittenkin tapaa lappalaisessa rohkeutta ei ainoastaan päälle karkaavaa peuraa vastustaessa, vaikka se ei suinkaan ole ylönkatsottava vihollinen, vaan vieläpä taistellessa raivoavaa karhuakin vastaan. Yksinäinen lappalainen voi kohdata sen ja voittaa. Sitä vastoin on tuo metsäin kuningas repinyt monen suomalaisen, venäläisen ja norjalaisen, jääden itse henkiin.
Vasta kolmannen päivän iltapuolella lähdettyämme Tervettivan kodasta lähestyimme sitä harvaa ja kitukasvuista metsää, joka ikäänkuin ennustaa Teno- tai Inarinjoen laaksoa. Reippaasti kuljettiin eteenpäin, sillä ilmakin oli edullinen, ja vihdoin oli tuo 10 penikulman pituinen tunturimaa, kaikesta paitsi vuorista ja kivistä köyhä, takanamme. Iloisena silmäilee viheliäistä metsävyöhykettä, joka jokea ympäröitsee. Tästä alkoi venematka. Sillä aikaa kun vähän ravistunutta venettä tiivistettiin, nautin minä pohjolan satakielen laulusta, joka miellyttävänä kaikui metsässä. Se lauloi jäähyväisvirtensä, ja tuntui ikävöivän etelän ruusupensaita ja alituisesti viheriöiviä lehtoja, joissa kinoksia ei milloinkaan ole, ja joissa vettä ei peitä jää, eikä maata kovenna pakkanen. Mutta nämät mietteeni katkasi oppaani sanat: "Kaikki on lähtöä varten valmiina", ja heti liukui vene joen tyynellä pinnalla. Jonkun matkan päässä näkyi neljä kalastajakotaa. Mikä ilo olikaan nähdä ihmisiä valkoisissa mekoissa — lappalaisten juhlapuvussa — juoksentelevan kotain ympärillä. Kaikki, yksin koiratkin, olivat täydessä touhussa ja miehet rannalla viskelivät äsken saatuja lohia veneistä. Lausuin iloni heidän hyvästä saaliistaan, ja vastattiin: "arvelimme sinun tähän aikaan saapuvan tänne ja rupesimme sentähden kalanpyyntiin, jotta meillä olisi sinulle tarjota tuoretta kalaa".
Olin siis joutunut kaipaamalleni Jormastakin kalastuspaikalle, jossa ikimuistoisista ajoista on asunut neljä perhettä, eikä lisää ole tullut. Minua varten oli yksi kota tyhjennetty. Kunniasijalla oli käyttämätön porontalja ja sen päällä kirstu tuolina. Padasta, jossa lohi oli keitetty, annettiin lientä ilman muuta maustetta kuin vähän ruohosipulia, ja silloin huomasin todeksi sananlaskun: "nälkä on ruuassa paras mauste". Omat evääni olivat supistuneet varsin vähään. Harvoin olen niin makeasti nukkunut kuin nyt tässä kodassa, jossa paitsi minua ainoastaan isäntä makasi, ollakseen valmiina tarvittaessa minua palvelemaan.
Jormastakin pienestä kylästä on lähimpään naapuriin 9 penikulmaa. Kylä sijaitsee kalarikkaan joen rannalla, solakkain mäntyjen suojassa. Ystävällisesti minut täällä otettiin vastaan, kuten aina ennenkin. Luonto oli suurenmoinen, mutta karu. Kalastus oli pääelinkeinona. Aamulla miehet ja naiset vielä olivat valkoisissa mekoissaan. Lapsetkin olivat siistityt ja heidän tukkansa kammatut. Kaikki oli järjestetty ikäänkuin jumalanpalvelusta varten sunnuntaina. Verrattuna siihen, mitä äsken olin nähnyt merenrannikolla, jossa tavat eivät ole omia vaan eri kansoilta saatuja, minä suuresti kunnioitin tämän väestön yksinkertaisia menoja. Ne olivat luonnolliset ja suorat.
Aamulla, kun jotkut pienemmät papilliset toimet olivat suoritetut, oli vene valmiina viemään minut tuohon lähimpään naapuriin Tenojoella, 9 penikulman päässä. Nopeasti liukui vene Palton soutaessa ja Aikion perää pitäessä. Ei näkynyt merkkiäkään metsäpalosta, eivätkä kyyditsiäni koskaan sanoneet semmoisista kuulleensakaan, joka on todistuksena siitä, etteivät suomalaiset vielä ole ehtineet tänne. Lappalaiset ovat kovin varovaisia tulen käyttämisessä, eivät vanhemmatkaan ihmiset Utsjoella muista muuta kuin yhden metsäpalon siellä olleen. Se oli raivonnut kirkon pohjoispuolella vuonna 1780 ja mainitaan sen olleen kauhean, sillä ankara tuli syttyi kovan kuivuuden aikana. Tuhassa oli tavattu lukemattomia riekon pesiä ja niissä naarasten luurankoja. Niin helliä ne olivat olleet poikasilleen, että tulesta huolimatta olivat pysyneet paikoillaan niitä suojellakseen. Palaneella alalla jäkälä ei ollut vielä 1830 päässyt entiseen tuuheuteensa, ja puutkin vielä olivat kurjia.
Aikio ja Palto olivat paremmissa varoissa kuin tavallisesti inarilaiset. Aikio kertoi edellisenä talvena kaataneensa karhun, joka syksyllä oli saarrettu. Kun lappalainen metsästysretkillään tapaa karhunjälkiä, seuraa hän niitä. Karhu on tavallisesti jo lokakuussa valmistanut itselleen talviasunnon. Sen ympäri metsästäjä tekee kierroksen. Vaikka kyllä Inarissa ja Karasjoella on melkoisia honkametsiä, ei karhuja kuitenkaan siellä usein tapaa. Aikionkin tapaama karhu oli yksin. Ne ovat jo Sodankylän pohjoisessa osassa ja etenkin Utsjoella harvinaisia. Muurahaispesiä, jotka keväällä ovat karhun ensimmäisenä hätävarana, on kyllä sielläkin, mutta karhulta puuttuu siellä varmaankin muita viihtymisen ehtoja.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, emmekä olleet koko päivänä huomanneet mitään, josta voisi päättää täällä olevan ihmisiä. Mutta nyt saavuimme padon luo, joka oli rakennettu poikki koko joen, joka tällä kohdalla vielä on kapea. Se oli laiton ja vahingoksi kyyditsijöilleni. Verkoissa oli puumerkkejä, ja niistä havaittiin, että rikolliset olivat kaksi veljestä, toinen Utsjoelta, toinen asuva Norjan puolella. Asia oli sittemmin sovittu siten, että veljekset hajottivat patonsa ja korvasivat vääryyttä kärsineille, antamalla heille kaksi teurastusporoa ja yhtä ja toista muuta vähäpätöisempää.
Olimme nyt Utsjoen pitäjän rajalla, noin 8 penikulmaa Jorgastakista. Hämärsi jo kun mieheni ilmoittivat, että ensimäinen heinäsuova oli näkyvissä. Siellä heidän mielestään oli hyvä yöpyä, ja hyvä siellä olikin. Aamulla nousin reippaana ja levähtäneenä ja aivan kuivana, vaikka oli koko yön satanut.
Karasjoen kirkonkylässä, kahden penikulman päässä täältä, asuu 15 huonekuntaa, enimmäkseen suomalaisten jälkeläisiä, harjottaen karjanhoitoa runsaammin kuin missään muualla Lapin tunturien pohjoispuolella. Ne ovat muinoin, ensi asutuksensa aikana 18 vuosisadalla, viljelleet ohraakin. Jorgatakissa sitä vastoin ei ole koskaan ollut lehmiä, vielä vähemmin maanviljelystä. Kun miehilleni puhuin karjanhoidon hyödystä, lupasivat he, kun toiste saavun, kestittää minua maidolla ja voilla. Sitä lupausta heidän ei kuitenkaan ole tarvinnut täyttää, sillä en ole sen jälkeen käynyt enkä luule vastakaan käyväni siellä. Olen kuitenkin kuullut mainittavan, että sinne on ostettu pari lehmää. Jorgastakista on 11 penikulmaa Inarin kirkolle ja 10 penikulmaa Korasjoen kirkolle, jossa he joskus käyvät talvisin, sillä suvisin siellä ei ole pappia. Käyntiä Inarin kokouksissa he sitävastoin harvoin laiminlyövät yhtä vähän suvella kuin talvellakaan.