Matkustaessa Lappiin, tuntuu vieraasta ikäänkuin tämä maa pakenisi matkustajan tieltä. Palatessani Inarista (1829), vietettyäni siellä joulun pyhät, kuten tavallista, johtui taas mieleeni tämä usein miettimäni ajatus. Ylväs kemiläinen pitää jo rovaniemeläistä, jopa omia seurakuntalaisiaankin Tervolassa, puolilappalaisina ja villi-ihmisinä. Rovaniemeläinen vuorostaan pitää semmoisina, ei yksistään kemijärveläisiä ja sodankyläläisiä, vaan myöskin Ounasjoen ja Kemihaaran kyläin asukkaita omassa pitäjässään. Ja Alaperän asukkaille, vaikka nämä asuvat ainoastaan muutaman virstan päässä Kemijärven pitäjän pohjoisrajasta, ja vaikka asumukset siellä ovat samanlaatuisia ja ilmanala sama kuin heidän naapureillansa Lapinrajan eteläpuolella, eivät nuo naapurit kumminkaan luule paremmin voivansa kostaa siitä että nämä nauttivat Lapinoikeuksia, kuin sanomalla heitä lappalaisiksi, ainakin milloin ei ole heistä kukaan saapuvilla. Molemmat polveutuvat kuitenkin Kemijärveltä siirtyneistä oululaisista, ja kummallakin on samat elämäntavat, paitsi sitä, että ne, jotka asuvat Lapin rajojen sisäpuolella, ovat saamattomampia ja laiskempia kuin toiset, siitä syystä että ne ovat kruununverosta vapaat. Näitä seikkoja tuntematon luulee kuitenkin, että Pohjanlahdesta on vain jokunen penikulma Lappiin, ja kun hän vihdoin saapuu varsinaiseen Lappiin, jossa tunturit alkavat, hän hämmästyksekseen huomaa, ettei hän sielläkään tapaa ihmisiä, jotka omaavat lappalaisnimityksen, sillä lappalaiset kutsuvat itseänsä "Saameiksi" eli Saamenkansaksi ja maatansa "Saamemaaksi".

Jotain samanlaatuista huomaa etelään matkustaessa. Kun saavut Utsjoelta eli Finmarkun tunturiseuduilta Inarin erämaihin, onnitellaan sinua siitä, että olet päässyt tunturien alastomilta kallioilta ja erämaista. Inarilainen, vaikka onkin niin köyhä, kertoo sittenkin tunturilappalaisten kurjista asunnoista, kertoo kuinka ne halkojen puutteessa lämmittävät kotaansa koivunrisuilla, joista ei synny lämmintä eikä valosi, ja kuinka myrsky ajaa lunta heidän telttoihinsa ja sammuttaa siellä tulen. Vaikkakin köyhempänä on toki täällä parempi elää metsän suojaamissa rakennuksissa, vakuuttaa hän.

Kyrön kylässä Ivalon varrella näkee jo kyllä paljon parempaa. Emäntä pyytää anteeksi, ettei hänellä ole kaikki niinkuin olla pitäisi. "Kyllä", sanoo hän, "on Jumalan lahjoja, vaikka ei osata niitä käyttää oikealla tavalla." Mutta isäntä muistuttaa siihen lyhyesti: "Tämä herra tulee paikkakunnalta, jossa on totuttu huonompaan". Ja hän vuorostaan puhuu Inarilaisten kylmistä pirteistä ja Utsjoen savuisista kodista, ja tyytyväisenä hän lausuu, ettei täällä ainakaan tarvitse vilua nähdä eikä joutua kinoksiin omassa asunnossaan. "Kylläkai siinä on perää", vastaa emäntä, "mutta kun tulee ihmisiin pitäisi olot olla ihmisten tavoin". "Mitä lappalaisista", hän vielä lisää: "Se on onneton kansa".

Sodankylän Sompion kylään on Kyröstä 13 penikulmaa. Siellä tuskin myönnetään lappalaisen olevan ihmisen ja siellä ylönkatsotaan Kyrön uutisasukkaita, vaikka ne sekä uskonnontiedossa että tavoissaan ja esiintymisessään ovat etevämmät sompiolaisia, jotka yleensä polveutuvat lappalaisista, kyröläiset pohjalaisista. Sen lisäksi kyröläinen, samoin kuin inarilainen yleensä, viikkokausin oleskelee kirkolla, muiden ihmisten parissa, ja saa siellä opetusta papilta. Kirkossa, Lapin ainoassa sivistyksen seminaarissa, sompiolainen ja kemikyläläinenkin käy pari kertaa vuodessa, mutta silloinkin vain jumalanpalveluksessa, jolloin hän kohta palaa kotia, ellei hän pidä parempana viipyä jonkun aikaa kapakassa.

Vaikka siis ei ole monta paikkakuntaa, jossa kansa myöntää olevansa lappalaisia, on Lappi kuitenkin avara maakunta; siksikin avara, etteivät eri osien asukkaat ole juuri missään tekemisissä toistensa kanssa. Ilmanalankin erilaisuus on tuntuva. Kuusamossa, joka suurimmaksi osaksi on napapiirin eteläpuolella, tavataan hyviä honkametsiä. Utsjoella sitä vastoin on vain aniharvassa metsää, ja sielläkin missä sitä on, on se pientä ja harvaa. Kelvollista rakennusainetta tavataan vain pitäjän eteläosassa. Kuusamosta ja Kittilästä on sitä vastoin tuotu kaupan suuria mastopuita. Siellä ja Sodankylässä on maanviljelys, ja varsinkin karjanhoito, tuottanut monelle varallisuutta. Siellä viljellään ohraa, jopa ruista, hamppua, perunaa ja kaaliakin, samalla menestyksellä kuin pohjois-Pohjanmaalla. Utsjoella ei ole koskaan vielä näitä kasveja viljelty menestyksellä. Siellä, kuten Inarissakin, on enimmäkseen vain vuoria, sora-, hiekka- ja nevamaita. Kittilässä sensijaan on kivettömiä peltoja ja niittyjä, ja pitkin joenrantaa hyviä viljelysmaita.

Utsjoen ja Inarin erottaa Lapinmaan muista pitäjistä laaja erämaa, jonka halki maanselkä kulkee, mutta ainoastaan Utsjoki on tähän aikaan yksinomaan lappalaisten hallussa. Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka ovat tunkeutuneet Utsjoelle saakka, ovat sulautuneet lappalaisiin. Muista pitäjistä, paitsi Utsjokea ja Inaria, ovat varsinaiset lappalaiset joko kokonaan hävinneet tai häviämässä, sillä uutisasukas turmelee porolaitumia.

Mutta jos eroa onkin ilmanalassa, niin on erotus pohjoisen ja eteläisen Lapin taloudellisessa suhteessa vieläkin suurempi. Inarissa ja Utsjoella lappalainen elää kalalla ja lihalla, jauhoja on sillä vähä, ja lisänä pettua. Jos kalansaalis on huono, siirtyy kalastajalappalainen toiselta järveltä toiselle. Porolappalainen on vieläkin liikkuvampi. Hän kulkee porolaumansa mukana ja viipyy tuskin viikkoakaan samassa paikassa. Hänelle porolauma tosin on turvallisempi elatuksenlähde kuin kala kalastajalappalaiselle. Mutta hänkin saattaa äkkiä joutua varallisuudesta kurjuuteen. Taudit, sudet ja liittyminen villipeuroihin tekevät lopun hänen karjastaan. Muinoin hänellä oli oikeus turvautua Jäämeren kultakaivoksiin, nimittäin kalastukseen siellä, mutta nyt ei enään. Etelä-Lapissa on leivällä suurempi merkitys. Talollinen siellä kylvää useita tynnyriä ja korjaa tavallisesti 5 — 6 jyvän. Kun hänellä lisäksi on karjaa, niin hänellä on sen tuotteita omiksi tarpeiksi, jopa myytäväksikin.

Pohjois-Lapissa ovat kulkumahdollisuudet huonommat kuin etelässä. Siellä kuljetaan talvella aina poroilla, etelässä hevosellakin. Suvella tapaa täällä järvien rannoilla asukkaita ja veneitä, nevoissa on ainakin porraspuita. Toista on Pohjois-Lapissa. Usein täytyy järviä kiertää, kun ei tapaa ihmisiä eikä ole venettä, jokien yli täytyy kahlata, tavallisesti koskipaikoissa, koska vesi niissä on matalin. Mutta tulee olla varuillaan, sillä kivet ovat liukkaita, ja jos kompastuu, niin kastuu, ja saattaapa virta vielä kulettaa syvemmille vesillekin. Talvellakin täytyy usein kulkea tunturipurojen yli. Laaksoissa tavataan jokia, joiden yli täytyy päästä. Milloin jää pettää, milloin taas on jäällä vettä niin, että se tunkee pulkkaan. Semmoista kyllä sattuu järvilläkin. Suvella taas täytyy kulkea taipaleita, jotka ovat yhtämittaisia kivikkoja, joissa jalat käyvät aroiksi. Mutta kaikista näistä huolimatta on sittenkin tärkeämpi yösijan hankkiminen. Maanselän eteläpuolella pääsee toki asuinhuoneeseen, joka, joskaan ei ole mukava, on kuitenkin lämmin. Ensi aikoina Lapissa ollessani, jolloin en tietänyt mitään kihdistä ja luuvalosta, oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin Unarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Mutta semmoisiakaan ei aina tapaa Utsjoella ja Inarissa. Siellä varsin usein täytyy yöpyä taivasalla. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria teltoissa ja kosteissa risuja turvekojuissa. Jos joutuukin hirsimajaan, joko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein ole sen parempaa. Ainakin ovat lappalaisten asunnot huonommat kuin äsken mainittujen uutisasukasten, kuitenkin kilpaillen keskenään, kuka epämiellyttävässä hajussa ja syöpäläisissä pääsee voitolle. Talonpoikain ja uutisasukkaiden luona saa toki, paitsi suojaa, myös ruokaa ja vuodevaatteita. Utsjoella ja Inarissa on pakko kuljettaa niitä muassaan.

Yhden päivän sietää kyllä matkoillaan nahkapukua, mutta jos illalla ei ole tilaisuutta sitä riisua, ei se yöllä enään tunnu varsin miellyttävältä. Kun ei ole ajettua tietä, niinkuin usein sattuu, ei pääse montakaan penikulmaa päivässä. Pahan ilman ollessa täytyy useinkin pysyä yöpymispaikassa. Silloin saa kiittää onneansa jos ollaan metsässä tai sen läheisyydessä, tai jos löytää metsäkojun, vaikkapa lumen täyttämän. Milloin ei ole semmoistakaan suojaa, etsii lappalainen vuorirotkon tai tunturijyrkänteen, eikä hän siitä valita, kun semmoiseen suojaan lasketaan levolle ja herätään palellen tuulen yhä vinkuessa ja pyryn raivotessa. Kun nyt koettaa liikkeillä saavuttaa lämpöä, tuntuu ruumiissa epämiellyttävä syhy. Nuotiolla yhä lisääntyy syhyminen, varsinkin päässä ja otsassa. Kolmantena ja neljäntenä päivänä turkki käy yhä rasittavammaksi ja vihdoin sietämättömäksi. Jos sattuu lauhkea ilma, tuntuu suloiselta paljastaessaan päänsä ja pyyhkiessään kasvoiltaan hikipisarat ja lian. Kun ilma on ainakin siksi lämpöinen, että voi riisua turkin edes joksikin tunniksi päivässä, niin tuntuvat kyllä vaivat ja matkan rasitukset paljon vähemmin. Mutta suurintakin varovaisuutta käyttämällä ei ole mahdollista matkalla Inarista Sodankylään välttää syöpäläisten tunkeutumista vaatteisiin, jos ei ole viettänyt kaikki yönsä taivasalla tahi metsäpirteissä. Kun vihdoin saa riisua puvun, on se sanomattoman suloista.

* * * * *