Alakuloisuus alkoi minua Lapissa rasittaa; ei ainoastaan sielullisista syistä, vaikka olinhan täällä elänyt useita onnellisiakin vuosia, vaan ruumiillisestakin raihnaudesta. Ne rasitukset, joita olin kestänyt yllä kerrotuissa oloissa, olivat niin vaikuttaneet terveyteeni, ettei luonnostaan vahva ruumiini enään voinut vastustaa niiden seurauksia. Sairastuin kolmannen kerran Lapissa ollessani. Sairaus oli mielestäni siksi vakavaa laatua, etten uskonut enään, kun edelliset sairaudet olivat minua heikentäneet, voivani siitä suoriutua. Senverran kuitenkin toivuin, että saatoin lähteä tavalliselle talvimatkalleni Inariin, ja sieltä Ouluun lääkärin apua etsimään. Lähtöni tapahtui sillä edellytyksellä, etten enään parantuisi senkään verran, että voisin tulla takaisin vielä palvellakseni Lapissa. Kun siis otaksuin, etten enään saisi nähdä tätä kansaa, jota kymmenen vuotta olin pappina palvellut, ja jonka kanssa mielelläni olisin elämäni päivät viettänyt, jos ilmanala olisi ollut lauhkeampi eikä Lapin pitkä talviyö olisi liiaksi rasittanut mieltäni, lausuin jäähyväiset kuulijoilleni — kuten luulin viimeisen kerran.
Ero oli minulle tuskallinen, ja sitä se näytti olevan sanankuulijoillenikin. Lähtöpäiväni oli määrätty keskiviikoksi, ja vaikkei enään ollut mitään toimituksia tiistainakaan, jäi kuitenkin koko edellisen sunnuntain jumalanpalvelukseen kokoontunut rahvas odottamaan lähtöäni.
Kirkon kirjasto ja arkisto siirrettiin pappilasta kirkkoon, jotta se olisi siellä paremmassa turvassa. Lappalaisetkin pitivät näitä kirjoja ja asiapapereita kallisarvoisina ja harrastivat suuresti tätä siirtoa, kirkossa kun ei ikinä ole käynyt varkaita. Utsjoen kirkon arkisto olikin suuriarvoinen, sillä se sisälsi useita harvinaisia, Lapille tärkeitä asiakirjoja, jotka kuitenkin Utsjoen pappilan tulipalossa Huhtikuun 10 p:nä 1834 lienevät palaneet.
Jäähyväiset kestivät kauvan ja olivat vähän väsyttäviä. Jokainen tarttui käteeni eikä sitä hellittänyt ennenkun oli lausunut siunauksensa. Kun olin asettunut pulkkaan, kokoontui kansa ympärilleni ja vanha lukkari viritti vanhasta virsikirjasta virren n:o 335. Olin kiitollinen ja liikutettu tästä heidän ystävyydestään. Lukkari piti puheen, jossa hän toivotti minulle runsasta onnea, lopettaen sanoilla: "Ellette enään palaa tänne, älkää kuitenkaan lakatko meidän puolestamme rukoilemasta." Nyt luulinkin ainaiseksi eronneeni kansasta, jonka keskuudessa olin elänyt miehuudenikäni parhaan ajan, koskaan huomaamatta mitään vilppiä tai vastenmielisyyttä minua kohtaan, kansan keskuudessa, jota olin oppinut rakastamaan enkä koskaan lakkaa rakastamasta, ja jolla luullakseni oli yhtäläisiä tunteita minua kohtaan.
Ikävintä oli minusta se, etteivät lappalaiset uskaltaneet toivoa saavansa vastedes heidän kieltään osaavaa pappia. Sillä noin 70 vuotena ennen minun tuloani ei ollut heillä yhtäkään pappia, joka olisi tätä kieltä harrastanut, jonka tähden siihen aikaan kun lähetyssaarnaajia toimi Norjassa moni muutti sinne, koska Jumalan sanaa silloin siellä saarnattiin ja opetettiin lapinkielellä. Ikävintä oli heidän luulonsa, että korkea esivalta oli kieltänyt heidän kielisien kirjojen käyttämisen. Se heidän käsityksensä on anteeksi annettava. Lappalaiset ovat sitä mieltä, että ne virkamiehet, jotka silloin tällöin käyvät heidän luonansa, ovat läheisessä suhteessa hallitsijaan ja kuuluvat hänen neuvoskuntaansa, ja kontrahtiprovastia he pitävät miltei Kristuksen sijaisena maan päällä. Kun siis 1760 vuoden piispankäräjissä Kemissä ehdotettiin ja päätettiin, että lappalaisten, ja varsinkin heidän lastensa, tuli oppia suomea ja suomi oleva heidän opetuskielensä, niin ei saa oudoksua, että he pitivät kieltänsä vainottuna.
Kun piispa Mennander suostui tuohon ehdotukseen Lapin kielen syrjäyttämisestä oppikielen asemasta, tapahtui se kaiketikin siitä syystä, että tämä valistunut ja etevä mies oli asiassa saatettu harhaan. Tuo epäonnistunut yritys saada Utsjoen lappalaiset pakotetuiksi oppimaan suomea, on kuitenkin ollut uskonnonopetukselle sangen haitallinen, ja lukutaito on sentähden tähän aikaan huonompi kuin se oli 60-70 vuotta tätä ennen. Vuonna 1821 hylkäsi Turun tuomiokapituli niinikään ehdotuksen lapinkielen käyttämisestä opetuskielenä Utsjoella. Ja rovastinkäräjissä siellä ja Inarissa 1828 määräsi silloinen tarkastaja että lappalaisten piti 32 killingin sakon uhalla lapsiensa kanssa puhua suomea, ottamatta Inariin katsoen huomioon osasivatko kaikki vanhemmat tätä kieltä vai ei. Ihmisyystunne vaatii jokaista virkamiestä olemaan välinpitämätön tämmöisten määräysten suhteen.
Matkani sujui kaikin puolin suotuisasti. Ilmanala, joka niin usein oli minua täällä pahoin pidellyt, tahtoi kai nyt sääliä minua ja siten myös minussa vahvistaa kaipauksen tunteita paikkakuntaa kohtaan, jossa riittävästi palkattuna olin viettänyt useita onnellisia vuosia, ja jossa olisin vieläkin hyvin viihtynyt, kun vain ei ilmanalan kovuus olisi turmellut terveyttäni ja uhannut katkaista elämääni. Edeltäjistäni oli kirkkoherra Helander kuollut 38 vuoden ijässä, oltuansa Lapissa lähes 14 vuotta. Kuoleman oli aiheuttanut vilustuminen, sillä hän oli 5 vuorokautta oleskellut eksyksissä tuntureilla. Högman kuoli oltuansa 15 vuotta Utsjoen pastorina. Kirkkoherra Castrén ei kestänyt täyteen kolmea vuotta ja kuoli 32 vuoden ikäisenä. Toinen Castrén hoiti virkaa kolme kuukautta, sairastui, mutta pysyi kuitenkin virassa kunnes kuoli parhaassa miehuuden ijässä. Eräs Holmberg hoiti seurakuntaa jonkun aikaa, tuli kivuloiseksi ja kuoli 36 vuoden ijässä, muutamia vuosia poismuuttonsa jälkeen.
Poikkesin silloin jo virasta eronneen Högmanin luona. En tahtonut erota Lapista hänelle jäähyväisiä sanomatta. Sieltä saavuin Matti Aikion luo, joka mitä sydämellisimmällä tavalla otti minut vastaan, ja jossa sain oivallisen yömajan. Suuressa köyhyydessä oli Aikio alussa elänyt. Nyt hän kuitenkin oli verrattain siedettävissä oloissa, kun kalastus tuotti kohtalaisesti, vaimo oli kunnollinen, ja lapset työkuntoiset.
Hänen naapurinsa, Pietari Antinpoika Sauvan luona sain sitä vastoin nähdä köyhyyden koko alastomuudessaan. Vaimoineen ja pienine lapsineen hän edellisenä vuonna oli asettunut turvekojuun joen varrella. Kodissa ei ollut mitään ruokaa, vaikka järvi oli kalarikas; sillä hänellä ei ollut monta verkkoa ja nekin harvat huonoja. Jouluna olivat jo suven varat syödyt, mutta alistuen hän lausui: "Herra kai ei salli meidän nälkään kuolla, sillä hän pitää omistaan huolta. Mutta jos hänen tahtonsa olisi sellainen, on se kyllä meille hyödyksi". Ainoana lohdutuksena hänellä nyt oli tuulastus koskessa, silloin kun yöt olivat pimeät. Ja viimeisen toivonsa hän perusti ostamaansa puoleen leiviskään hamppuja, joista vaimo oli kehrännyt joltisia lankoja verkkojen kutomiseksi. Huono pyssy, kirves, tuura ja veitsi, siinä koko hänen omaisuutensa. Suotuisemmissa paikoissa tuskin voidaan käsittää kuinka vähällä Lapissa tullaan toimeen.
Kuusi penikulmaa matkustettuani saavuin taas lappalaiskotaan. Paikan ystävällinen isäntä valitti ettei hänellä ollut muuta syötävää kuin muuramia. Todeksi sen huomasi, kun näki kodan edessä suuren kasan pettua varten kuorittuja honkapölkkyjä. Tämä mies oli ainoa seurakunnassa, joka oli saanut raippavitsarangaistusta, jota hän oli kärsinyt poronvarkaudesta. Hän oli Inarin lukkarin poika ja kylävallesmannin vävy, molemmat arvossa pidettyjä miehiä. Isä ja appi olivat hänet tuoneet tuomarin eteen sanoen: "Me luovutamme tässä esivallan käsiin tuhlaajapojan, jota jumalanpelkoon kasvattamaan meidän kurituksemme ei ole riittänyt". Itse hän tunnusti rikoksensa, eikä hänestä sen koommin mitään pahaa ole kuulunut.