— Eiköhän nuo jo kohta tulekin työstä, vastasi Mari. — Johan päivä on mennyt metsän taakse.
— Kyllä ne tänään viipyvät hiukan kauemmin kuin tavallisesti.
— Koettavat kai jouduttaa töitä.
Oli jälleen hiljaista, kehto vain liikkui hiukan kovempaa lapsen äännellessä.
— Alma on ollut taas vähän rasittuneen näköinen, sanoi Helena. — Eikä se ihme olekaan. Onhan lapsi vasta kahden kuukauden, ja Alma saa jo olla täydessä työssä. Saisi ne miehet hiukan säästää häntä.
— Ei auta säästää, kun ei ole kylliksi työvoimaa ja kevättyöt pitävät kiirettä. Huomenna kai täytyy minunkin mennä auttamaan, niin sanoi Kalle.
— Kyllähän Kalle raataa jaksaa, mikäs häntä vaivaisi, mies kun on ja roteva, mutta on sinullakin tässä työtä enemmän kuin kylläksi.
Helena liekutti jälleen kehtoa hiukan vinhempaan sanoen:
— Ss, Annamaija, älä itke, äiti tulee kohta… Kallen pitäisi muistaa, ettet sinä ole ihan tervekään.
— Ei se tuo sairaus niin vaarallista ole, onhan joskus pistosta rinnan alla ja kyljissä, mutta meneehän se ohi. Onhan sitä sellaista jokaisella naisella, kun vanhemmaksi tulee.