— Niin, onhan sitä, onhan sitä, jumala kyllä jokaiselle senkin koettelemuksen lähettää.
Mari hieman keikautti päätään ja lausui:
— Ei siitä jumalaa tarvitse syyttää, kyllä se miesten on syytä. Olen tässä toisinaan ajatellut, että mitä sitä Kallenkaan tarvitsi minulle laittaa kymmenen lasta, kun ei niistä eloon ole jäänyt kuin kolme. Ja tuskin olo niillekään hyväksi tulee, Hilmalle Helsingissä, Eskolle täällä ja Emmalle Mäkelän torpassa. On tämä elämää!
— Älä sano sillä tapaa, jumala meille lähettää koettelemukset, jotta me nöyriksi tulisimme. Ehkä oli noille pienille parempi, että pääsivät ajoissa tästä maailmasta. Johan sitä minunkin aikani olisi tullut. Ja kysynhän minä tuota, että mitä tehtävää minullakaan on enää maailmassa. Työtä en jaksa tehdä enkä ole tässä muuta kuin teidän vaivoinanne ja vastuksinanne.
— Älkää nyt, äiti, sillä tavalla sanoko, virkkoi Mari, ja hänen ääneensä tuli lämmin sointu. — Ettehän te tässä ole kenenkään tiellä tai vastuksina.
— Mutta kun tahtoisi jotain tehdä eikä enää jaksa.
— Levätä on teilläkin jo aika. Olettehan te jo raatanut.
— Niin, niin, olenhan minä sitä tehnyt, eikä kai tämä tila olisi sellainen kun on, ellei olisi raadettu. Mutta kun tulee vanhaksi, niin ajattelee asioita vähän toisin kuin silloin, kun mukana hyöri. Katselee ja ajattelee. Sinä voisit sanoa sille Eskolle, että hän vähän säästäisi Almaa, muuten se ihan väsyy. Saa valvoa lapsen kanssa toisinaan yöllä ja aina olla päivät työssä. Pitäisi Eskon ajatella, ettei sitten enää sovi vaatia muuta. Odottaisi.
— Ei ne miehet odota eikä ne sitä ajattele. Ja suuttuisi kai tuo kovasti, jos sanoisi jotain. Ja mitä sanoisi Almakaan? Eiköhän tuokin alistuisi? Alistuisi, niinkuin jokainen saa alistua, tahtoo tai ei.
Helena oli vähän aikaa vaiti.