— Minä en tiedä, mutta toisinaan on minusta tuntunut siltä, kun kaikki ei olisi oikein, niinkuin on.
Mari hiukan sävähti ja Helenakin vaikeni. Näin eivät he koskaan vielä olleet puhelleet Eivät he milloinkaan olleet kajonneet näihin asioihin. Avioliitto oli ies, jonka, jos sen kerran oli ottanut niskaansa, sai myöskin kantaa nurkumatta. Kyllähän Mari sen myönsi, ettei elämä ollut vähääkään sitä, mitä hän nuorena oli kuvitellut, mutta sopiko hänen siitä syyttää ketään, koska elämä yleensä oli kaikille samanlainen. Eihän se Kallekaan mikään huono mies ollut, olipa paljoa parempi kuin monen hänen tuttavansa mies, ei juopotellut liikoja, ei lyönyt eikä toraillut, vaan saattoipa vielä nytkin joskus sanoa ystävällisen sanan leikillisessä muodossa, ja varsinkin lapsille hän oli aina ollut hyvä, ei edes humalapäissään äyskinyt niille. Maria hiukan kadutti, että oli omasta miehestään lausunut moitteen sanan äidilleen, ja hän päätti peruuttaa kaiken.
— Sanoin tässä äsken, että Kallen syytä muka on ollut lasten kuolema. Ei kai se hänen syynsä ole, kai minussakin on syytä. Jaksaahan moni torpparin vaimo, jolla tuskin on leipää lapsilleen antaa, pitää kymmenkunnan elossa. Ja olisi kai Kalle mielellään ne ruokkinutkin, jos olisivat eloon jääneet. Hyvähän se Kalle on.
— Hyvähän tuo on, sanoi Helena. — Ei kai häntä Jussi vainaja muutoin olisikaan kotivävyksi ottanut ja valtaa hänelle luovuttanut, kun itse vielä olisi kyennyt vaikka kahta vertaa suuremman talon hoitamaan.
— Niin, ainahan isä-vainaja Kallesta paljon piti.
— Odotti, että vävynsä olisi tullut samanlaatuiseksi kuin hänkin.
— Eihän kaikille ole annettu sitä järjen terävyyttä mikä isä-vainajalla oli, sanoi Mari.
— Niin, vaikka ei hän kirjoja ollut lukenut, niin ymmärsi kuitenkin asiat paremmin kuin moni oppinut. Ja tahdottiin hänet viedä sinne valtiopäivillekin, mutta kuolema tuli ja esti sen. Kun minä Jussia ajattelen, niin kyllä hän minulle oli ystävällisempi, ainakin sitten myöhemmin, kuin mitä Kalle on sinulle. Ja nainen tarvitsee sitä, tarvitsee ihan kuin kukkanen kastetta, jotta ei pääse kuihtumaan. Jokainen sellainen hetki, jolloin Jussi oli minulle ystävällinen, on aivan kuin virstantolppa elämäntien varrella, se tulee niiden kautta niin hyvin viitoitetuksi, ja kun lähtee muistelemaan taaksepäin, niin löytää aina tien.
Helena vaikeni. Mari kohenteli tulta eikä virkkanut mitään, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli hetkiä, joina hän niin hartaasti olisi toivonut, että Kalle edes pienellä sanalla olisi huomauttanut nähneensä, kuinka vaimonsa oli valmis ponnistamaan voimiaan talon hyväksi. Ehkä hän sen oli huomannutkin, mutta Mari olisi tahtonut, että hän olisi sen sanonutkin joskus. Ja Mari muisti, kuinka oli kiireisenä heinäaikana mennyt auttamaan, vaikka Esko silloin vasta oli viikon vanha. Mustennut oli maailma hänen silmissään silloin monasti ja harava vapissut käsissä, mutta kestänyt hän oli kuitenkin. Mutta saipa hän siitä sitte päänsäryn, jota kesti vuosikauden, tuollaisen jomottavan säryn, joka varasti unen ja teki mielen apeaksi. Ja tätä muistellessa johtui hänen mieleensä seikka, joka ajoi kylmät väreet pitkin ruumista kulkemaan. Se oli tapahtunut syksyllä sen kesän jälkeen, jolloin Esko oli syntynyt. Kalle oli käynyt kaupungissa, oli siellä tuhlannut rahoja ja tullut humalassa kotiin. Elämä oli silloin tuntunut perin ilottomalta. Siinä nyt mies retkotti raskaasti kuorsaten vuoteella, ja hän sai pidellä kivistävää päätään ja ajatella, että niillä rahoilla, mitkä Kalle oli kaupungissa tuhlannut, olisi voitu pestata piika, joka olisi tehnyt raskaat työt, jotta hän, Mari, olisi saanut levätä ja terveys olisi palannut. Ja mieli oli myrtynyt silloin niin kovasti, että hän tunsi vastustamatonta halua johonkin kamalaan. Hän muisti niin hyvin tuon hetken, muisti, kuinka oli jo noussut, mutta kuinka silloin äitinsä Helena oli vuoteessaan herännyt ja sanonut ottavansa lapsen viereensä, jotta Mari saisi levätä. Ja hän oli antanut lapsen äidilleen ja sitten palannut vuoteeseensa. Aamulla kaikki jälleen oli näyttänyt valoisalta ja elämä elämisen arvoiselta. Ja sen jälkeen hän olikin Eskoaan rakastanut enemmän kuin muita lapsiaan. Kunpa poika nyt vain osaisi omaa vaimoaan hyvyydellä kohdella, ettei tekisi sellaista, millä toisen ilon pilaisi. Täytyi kai hänelle huomauttaa, että säästäisi vaimoaan. Tottelihan Esko aina äitiään, tottelihan tuo ja noudatti hänen mieltään kaikessa, missä vain saattoi.
Mari katsahti Helenaan ja kohtasi hänen kirkkaat silmänsä. Lapsi nukkui, ja kehto liikkui enää ainoastaan hiljaa nytkähdellen. Mari tunsi, että Helena aivan kuin tahtoi sanoa vielä jotain, mutta ei tohtinut. Eivät he vielä koskaan ennen olleet sillä tavoin keskustelleet kuin tänään, eivät johdattaneet puhetta ulkopuolelle tavallisen elämän piiriä; he tunsivat nyt olevansa aivan kuin luvattomilla teillä, ja molemmat pelkäsivät astua enää pitemmälle.