Ja sitten se tuli, tuo ajatus, jota Mari pelkäsi. Helena sanoi väräjävällä äänellä niin hiljaa, että tuskin kuului:
— Jokainen äiti rakastaa lastaan niin paljon, että hän kerran väsyneenä aikoessaan surmata itsensä tahtoo tappaa lapsensakin. Ja tuon väsymyksen estää mies aina muutamalla hyvällä sanalla. Sen tähden puhu Eskolle.
Marin käsi aivan vapisi hänen sekottaessaan pataa. Miksi äiti puhui juuri nyt tästä, kun sama asia hänenkin mielessään välähti?
Tuvassa tuntui niin ahtaalta. Hänen täytyi päästä pois. Ei hän jaksanut enää keskustelua jatkaa. Hän kaipasi toimintaa ja raitista ilmaa. Hän oli vaiti hetkisen ja sanoi sitten:
— Kauan ne viipyvätkin. Ennätän kai tässä välillä käydä lehmätkin lypsämässä, kun ne jo niin ikävissään haassa ammuvat.
— Tuollahan ne jo seisovat, ha'an aidan luona kaikki odottamassa,
Kaunikkikin kurottaa jo kaulaansa ja ammuu surkeasti.
Hän jätti hetkiseksi padan hämmentämisen ja katsoi ikkunasta.
Hän kääntyi Helenan puoleen ja sanoi:
— Kai se Annamaija jo nukkuu, niin että voitte sekoittaa tätä pataa sen ajan, kun toiset ovat vielä poissa ja minä lypsämässä. Menee muuten lypsy kovin myöhäiseen.
Helena nousi matalalta rahiltaan.