— Nostetaan kehto lieden lähelle, niin voin heiluttaa, jos sattuisi heräämään.
Mari nosti Helenan kanssa kehdon lieden luo. Vanhus asettui kumarassa sekoittamaan pataa, jalallaan kehtoa hiljaa liikutellen.
— Meneehän tämä tässä yhteen tahtiin, kuin entisen nikkarin höylääminen, sanoi Helena hymyillen.
Marikin hymähti. Äskeinen raskas ja painostava mieli oli poissa. Hän otti rainnan ja meni ovelle. Olisi hän äidilleen tahtonut sanoa jotain hellää, sanoa juuri nyt, mutta eiväthän he koskaan ennenkään olleet toisilleen mitään sellaista sanoneet, ja se tuntui senvuoksi niin oudolta, että ujostutti.
Hiljalleen Helena sekoitti pataa. Äskeiset levottomat ajatukset sammuivat hiljalleen kuin kekäle sammuu, kun toista puuta ei ole vieressä tulta ylläpitämässä.
Jonkun ajan päästä saapuivat työssäolleet kotia. Isäntä, Kalle, oli leveäharteinen, eikä hänen vartalostaan olisi voinut päättää hänen olevan yli viidenkymmenen, niin suorana hän sen vielä kantoi. Tukka vain oli jo alkanut harmaantua ja todisti, että ikää oli karttunut. Hänen poikansa Esko oli isäänsä hintelämpi ja pitempi, mutta kasvoissa oli isän piirteet, hiukan liian leveä leuka ja ulonevat poskipäät ja pienet, hiukan syvälle painuneet silmät. Hänen vaimonsa Alma oli hiljainen ja vaatimaton olento, kasvot raskaasta työstä rasittuneet ja laihat, silmien ilme hieman eloton.
— No, anoppiko se täällä pataa hoitaa? kysyi Kalle.
— Minähän tässä, kun Mari meni lehmiä lypsämään, vastasi Helena.
Alma oli mennyt heti kehdon luo, nostanut sen tuvan perälle, istunut penkille, avannut röijynsä ja alkanut imettää, silmäluomien raukeina mennessä puoleksi umpeen.
— Joko sitä keitosta kohta saa? kysyi Kalle.