— Valmistahan tuo on, sanoi Helena.
Hän pisti keitosta savivatiin ja vei sen pöydälle, jonka ääreen miehet istuivat heti aterioimaan. Vähän ajan päästä saapui Mari ulkosalta ja siirtyi hänkin aterialle. Helena viipyi vielä lieden luona. Hän koetteli, oliko hapan reikäleipä, jota hän vedessä liotti, jo niin pehmeää, että hän saattoi sitä hampaattomilla ikenillään pienentää. Hän siirtyi viimein pöydän ääreen hänkin ja luki hiljaa ruokarukouksensa, ennenkuin pisti lusikkansa yhteiseen vatiin. Viimeiseksi tuli Alma, imetettyään lapsensa ja laskettuaan sen kehtoon.
— Kyllä sinä, Alma, olet hiukan huonon näköinen, sanoi Helena.
Esko katsoi vaimoonsa hiukan ihmeissään, sillä ei hän ollut huomannut vaimoansa sairaaksi.
— Onhan sitä vielä vähän väsynyt, sanoi Alma heikon punan noustessa poskilleen, — mutta kyllähän sitä jo pitäisi jaksaa.
— Ero on jaksamisella ja jaksamisella, sanoi Helena. — Ei ole hyvä, että rasitat itseäsi, sairastat sitten myöhemmin sitä enemmän.
Esko katsoi naurahtaen äidinäitiinsä ja sanoi:
— Kyllä te nyt näette kummituksia. Onhan Alma vähän kalpea, mutta eihän se mitään merkitse. Ja niinhän tuo raatoi kuin paras mies.
— Kyllä minäkin sen sanon, että sinä Esko voisit vaimoasi hiukan säästää, sanoi Mari.
Hän loi poikaansa katseen, jonka tämä kohtasi. Esko koetti ensin hymyillä, mutta kun äidin katse yhä pysyi kiinteästi hänessä, niin nuori mies arvasi, mitä äitinsä tarkoitti, ja tunsi punan leviävän korvalehtiinsä.