Asiasta ei sen enempää puheltu, keskustelu siirtyi maanviljelykseen ja karjaan, puhuttiin samaa kuin niin usein ennenkin, tuumittiin, millainen vuosi mahtaa tulla ja onko vanhoista merkeistä taikaa.
Ateria oli jo päättynyt, miehet istuutuneet tupakoimaan ulkosalle pirtin portaille keskustelua jatkamaan, ja naiset tekivät iltatöitänsä. Oli Mari huomaavinaan, että poikansa katsoi Almaan, kun tämä sattui kulkemaan hänen ohitseen, hiukan levottomasti.
— Ehkä huomasi, että vaimoa on säästettävä, ajatteli Mari. — Ehkä huomasi, ja jumalalle olkoon kiitos, jos Alma säästyisi kaikesta siitä, mikä…
Hän ei tohtinut omaa ajatustaan jatkaa. Hän alkoi hiukan uutterammin askaroida, ja siinähän se katosi.
Miehet palasivat tupaan ja valmistautuivat levolle menemään, kun Kalle sanoi vaimolleen:
— Se Mäkelän Vihtori toi kauppiaalta sinulle postissa tulleen kirjeen.
Hän otti sen taskustaan ja ojensi Marille. Tämä otti sen rauhallisesti, vilkaisi kuoreen ja tunsi tyttärensä Hilman käsialan. Hän pisti kirjeen hameensa taskuun ja päätti lukea sen vasta sitten, kun miehet jo olivat nukkuneet. Niinhän hän aina ennenkin oli tehnyt. Eihän Hilma onnellinen ollut, sen hän tiesi, ja olihan jo monasti ennenkin kirjeissä ollut viittauksia siihen suuntaan, ettei kaikki hänen kodissaan ollut aivan oikein. Mitään suoraa valitusta ei ollut, mutta saattoihan tuon ymmärtää, kun joka lausetta ajatteli. Parasta oli, kun luki sellaiset kirjeet aina yksikseen, niin toiset eivät päässeet kyselemään. Jos seuraavana päivänä jotain utelivatkin, niin pääsihän kaikesta, kun sanoi vain terveisiä ja että Hilma oli terveenä.
Kirjeen tulo oli herättänyt Marissa muistot tyttärestään. Eihän tuo ollut tahtonut viihtyä kotosalla, vaan oli mennyt Helsinkiin ompelijattaren oppiin. Kotia tultuaan hän sitte kylällä ompeli, eikä se juuri taitanut olla hänelle hyväksi, kun meni niin kalpeaksi valvoessaan usein öitäkin, saadakseen kiireet työt ajoissa valmiiksi. Siellä Helsingissä hän oli miehensäkin tavannut, olivat vähän jälkeen tutustumisensa menneet kihloihin, mutta purkaneet välinsä siihen aikaan, kun Hilma kotiseudulle palasi. Ahkerasti he sitten kuitenkin olivat kirjeitä toisilleen kirjotelleet ja olivat kai sopineet, koska mies tuli kaupungista sinne ja toi sormukset mukanaan. Eihän Mari oikein ollut pitänyt kirjaltaja Latvalasta, mies kun oli kovin itsetietoinen ja toi mukanaan väkeviäkin, joita tarjoili Kallelle ja Eskolle, joka silloin vielä oli poikamies. Mutta miehet hänestä näyttivät pitävän hänen varmuutensa tähden, ja kun Hilmakin ihastuneena häntä katseli, niin eihän äiti tahtonut panna vastaan. Mitä tuo olisikaan auttanut, eivät ne nuoret häntä kuitenkaan olisi kuulleet! Kyllähän Hilma äitinsä kanssa kerran puheli tulevasta miehestään ja sanoi eronneensa Oskarista sen vuoksi, että tämä oli niin paljon juonut, mutta kun mies sitten oli vakuuttanut voivansa elää aivan kunnollisesti, kun vain sai oman kodin, niin Hilma uskoi. Eihän se suuri rahamäärä ollut mikä Hilmalle tuli perintöosana talosta, mutta auttoihan se ainakin sen verran, että he saivat kodin hyvästi kuntoon, ja kun mies ansaitsi kuukaudessa päälle sadanviidenkymmenen, kuten itse oli vakuuttanut, niin pitihän heidän tulla toimeen.
Kuusi vuotta nuo jo olivat olleet naimisissa. Olihan Hilma parina kesänä käynyt kotosalla ensimäisen lapsensa kanssa ja tullessaan ollut väsähtäneen näköinen, mutta tointunut sitten maalla. Sen jälkeen oli tullut jo toinenkin lapsi, tyttö niinkuin edellinenkin, ja Mari laski sen nyt olevan noin vuoden vanhan.
Parina viimeisenä vuonna oli Hilman kirjeissä ollut hiukan alakuloinen sävy. Mies kai jollain tavoin oli syypää kotionnen rikkumiseen. Kun Mari ei itse osannut kirjoittaa ja Esko aina kyhäsi vastaukset hänen sanelunsa mukaan, niin eihän tuossa voinut tiedustella mitään, ja tokko olisi ollut hyväkään kysellä, ei kai siitä mitään hyötyä olisi ollut. Mutta sittenkin aina oli hiljainen levottomuus elänyt hänen sielussaan.