Ilta-askareet olivat päättyneet, miehet ja Alma jo menneet levolle, kun
Mari meni pihalle, istui tuvan portaille ja alkoi lukea kirjettä.
Alakuloinenhan se oli, Hilma valitti väsymystään, lapset kyllä olivat terveinä, mutta tämän toisen lapsen jälkeen hän ei ollut enää niinkuin ennen, mikä lienee tullut silloin, kun synnytys oli ollut niin vaikea, että lääkärikin piti kutsua apuun. Ensimäisen kerran Hilma tästä nyt mainitsi, vaikka asia oli jo toista vuotta vanha. Kirjeen lopussa oli lause, joka kummallisella tavalla koski Marin mieleen. Siinä Hilma pyysi äitiään, jos suinkin mahdollista olisi, käymään Helsingissä, kun hän oli niin kovin yksin.
— Kun hän on niin kovin yksin! sanoi Mari hiljaa itsekseen. — Lapsi parka, ettei vain mitään pahaa olisi tapahtunut.
Helena tuli tuvasta.
— Hilmalta kai sait kirjeen?
— Hilmaltahan se on.
— Voiko hän hyvin?
— Eihän tuo taida oikein hyvin voida, kun on vähän sairas ja kun hän sitten…
Marin oli niin vaikea sanoa sitä, hän ei tiennyt miksi.
— Onko siinä vielä jotain? kysyi Helena.