— Pitäähän ne lapset jaksaa elättääkin kunnollisesti, vastasi Aino. —
Ei lapsilaumassa paljous korvaa laatua.
Kaikki kolme purskahtivat nauruun. Yhdessä he joivat kahvia, lavertelivat, ja Aino läksi viimein valmistamaan miehelleen aamiaista, sitä ennen vaadittuaan, että Marin piti käydä hänenkin kotiaan katsomassa.
— Tuosta naisesta meidän mummu varmasti kovin pitäisi, sanoi Mari.
— Hänestä täytyy jokaisen ehdottomasti pitää, lausui Hilma. — Ellei häntä olisi, niin vaikeaksi minunkin toisinaan tulisi täällä elää.
KOLMAS LUKU.
Aamiaisen aikaan tapasi Mari vävynsä, kirjaltaja Oskari Latvalan. Siitä ajasta, jolloin Mari hänet oli viimeksi nähnyt, oli tämä paljon muuttunut. Hän oli lihonut, kasvojen lihakset olivat tulleet hiukan veltoiksi, ja silmissä oli jotain raukeaa ja sameata.
Nähdessään anoppinsa ei hän ollut erikoisen iloinen, mutta ei myös millään tavoin osoittanut ynseyttä. Hän kyseli yhtä ja toista Marin kodista, etupäässä, kaupunkilaisten tavan mukaan, maanviljelyksestä ja karjasta ja millaista vuodentuloa odotettiin. Kyllähän Mari ymmärsi, että näillä kysymyksillään Oskari koetti osoittaa ystävällisyyttään, mutta kun hän tässä keskustelussa osoittautui jokseenkin pintapuoliseksi, niin Mari olisi mielellään puhunut jostakin muusta.
Syötyään Oskari leikki vähän aikaa lasten kanssa ja oli heille hyvin sydämellinen, lauloi ja tanssi Kertun kanssa. Pian hänen täytyi jälleen kiiruhtaa työhönsä.
— Ei hän mikään paha mies ole, sanoi Mari. — Hänhän pitää lapsista.
— Eihän Oskari paha ole koskaan ollutkaan, sanoi Hilma. — Ja kyllä kaikki voisi vielä tulla hyväksi, jos hän vain osaisi pysyä raittiina. Ne väkijuomathan tässä kaiken pilaavat.