Nyt ei Marilla enää ollut halua jäädä Helsinkiin. Hänellä oli jo kiire kotiin, missä vanha Helena toimitteli hänen töitään. Illalla hän meni asemalle Hilman, Oskarin ja Ainon saattamana. Tulipa sinne Esterikin ja toi muutamia kukkia. Ja tämä tällainen huomaavaisuus, johon Mari ei ollut tottunut, tuntui niin hyvältä, että hän sydämessään pyysi Esteriltä anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänestä ajatellut.
Kotimatkalla kuitenkin levottomuus jälleen palasi Marin mieleen. Ehkä ei ollutkaan tuo Oskarin lupaus kestävä, ehkä se oli vain noita miesten sanoja, joilla he pujahtavat jokaista ikävää asiaa pakoon tietäen, että nainen ne tuollaisena vaikeana hetkenä ottaa täydestä.
Oli jo yö, kun hän tuli kotia. Hän avasi hiljaa pirtin oven ja meni vuoteelleen. Silloin hän kuuli Helenan liikahtavan ja tulevan hänen vuoteensa viereen.
— Kuinka on asiat? kysyi Helena.
— Kyllä ne hyvin taas ovat.
— Jumalan kiitos. Minä olenkin täällä jo ollut levoton.
Hän meni jälleen nukkumaan, ja pian oli tuvassa aivan hiljaista.
Aamulla miehet kyselivät hiukan Helsingin kuulumisia. Mari toi terveisiä Hilmalta, ja siihen oltiin tyytyväisiä. Helenalle hän kertoi kaiken aivan tarkoin, ja vanhus pudisti hiljaa päätään, kuullessaan Oskarin lupauksista.
— Elleivät lupaukset pidäkään, sanoi hän, — niin mitä sitten?
— Kai Hilma asioista ilmoittaa meille, ja sitte voidaan tehdä niinkuin parhaaksi nähdään, sanoi Mari.