— Kai jokainen nainen asiansa vaikeiksi saa, jos rupeaa tuolla tavalla kaikkea jankuttamaan. Minä tunnen Oskarin, ja hän on hyvä mies. Vai sanoiko Hilma häntä pahaksi?
— Ei sitä Hilma sanonut, päinvastoin kehui, että Oskari kyllä on hyvä sekä hänelle että lapsille, sanoi Mari.
— No, siinä se nyt on! sanoi Kalle. — Mies on hyvä niinkuin sanoin. Jos hän onkin hairahtanut, niin kai tuo palaa takaisin oikealle tielle, niinkuin on luvannut. Ei meidän kannata ruveta toisten perheasioita penkomaan, se on varmaa. Heidän pitää ne itse selvittää keskenään. Semmoiset asiat vain pahenevat, jos niihin sivulliset puuttuvat.
Helena suoristi hiukan vartaloaan:
— Kuule, poikani, sinä ajattelet tässä aviovaimoa, me ajattelemme äitiä, siinä on suuri eroitus.
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Kalle hiukan lauhtuen anoppinsa varmasta äänen sävystä.
— Sitä, että lastaan on äidin velvollisuus auttaa, niin, ja isän myös. Vaimona hoitakoon Hilma asiansa, siihen emme sekaannu, mutta äitinä on toisin laita. Jos hänelle hätä tulee, niin silloin hänen myös pitää tietää, että täällä on hänellä turva ja tuki.
Kalle oli vähän aikaa vaiti.
— Minä luulen, että te naiset olette nyt vahvasti suurentaneet asian. Sen minä sanon kerta kaikkiaan ja se pysyy sanottuna, että Hilma älköön tulko täältä apua hakemaan, kun hänellä kerran on mies, joka voi hänet elättää. Se on hänelle ilmoitettava, ja sinä, Esko, saat sen kirjoittaa.
Siihen keskustelu päättyi.