— Etkö sinäkin syö? kysyi Oskari.
— En.
— Mikä sinua vaivaa, kun olet noin totisen näköinen?
— Ei mikään.
Oskari alkoi leikkiä lasten kanssa, ja Hilma vaipui uudelleen ajatuksiinsa. Jos miehensä kyseli häneltä jotain, niin hän vastasi aivan lyhyesti. Viimein mies väsyi kyselemään ja meni levolle.
Lapset jo nukkuivat, kun Hilma yhä istui liikkumattomana. Hän mietti miettimistään pääsemättä selville siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Turvatako mieheensä? Tuskin tuo viitsisi häntä ruveta puolustamaan omaa sisartaan vastaan. Yksin hän sai kaiken kestää.
Hän sammutti viimein valon ja meni levolle. Mutta uni ei tullut. Koko yön hän valvoi ja yhä uudelleen mietti, mitä hänen tulisi tehdä.
Hän nousi aivan riutuneena aamulla kello seitsemän tienoissa ja alkoi keittää kahvia miehelleen. Tämä nousi, pukeutui, kysäisi jotain, sai lyhyet vastaukset ja meni työhönsä.
Hilma seisoi liikkumattomana kauan aikaa katsellen nukkuvia lapsiaan.
— Jos menisin lasten kanssa maalle kotiin, sanoi hän aivan äänen. — Mutta eiväthän ne sinne ota minua. Ja mitä hyötyä olisikaan sinnemenosta, haettaisiin vielä oikeuteen sieltäkin, ja sitten koko häpeä tulisi aivan julkiseksi. Äidillekin se olisi kova isku. Ei siis sinne, mutta minne? Minne minä menen?