— No, joko olet asiaa miettinyt? kysyi Ester.
— Anna minun olla, sanoi Hilma. — Minä en jaksa enää.
— Kyllä minä annan sinun olla, sillä ethän sinä mahda mitään sille, että sinulla on sellainen varastamisen tauti.
Hilma pudotti vaatteet kädestään.
— Älä anna vaatteitten siinä pihalla likaantua, vaan ota ne ylös, sanoi Ester. — Kuinka sinä olet noin huolimaton! Tavantakaa näkee sinusta, ettei sinulla ole ollenkaan niitä hyviä puolia, joita olet tahtonut näyttää. Mutta en minä sinua tuomitse ja kyllä minä sinulle annan kaikki anteeksi, sillä ethän sinä sille mitään mahda, että sinulla on sellainen tauti.
— Anna minun olla rauhassa, valitti Hilma.
— Niinhän minä olen luvannutkin, jatkoi Ester. — Ja kohta saat olla oikein hyvässä rauhassa, kun joudut linnaan.
— Minä olen sanonut, etten ole ottanut tuota koria enkä mitään muutakaan. Mutta minä tiedän, että monet, jotka syyttävät toisia, ovat itse tehneet sellaista, vaikka toiset eivät ole siitä mitään puhuneet.
— Nyt sinä jo pidät suusi kiinni! Vai sinä tässä vielä hypit nenälle! Sen minä sanon, että niin minä laitan, että veljeni vielä ottaa eron tuollaisesta naisesta, josta kulkee sellaisia rumia juttuja. Sen minä laitan, sen saat nähdä!
Hilma horjahti. Hän ei tiennyt minne meni. Hän kulki vaivalloisesti eteenpäin ja saapui kotiaan.