Huoneeseen päästyään hän muisti, että Ester asui aivan vieressä, ja kun hän ei enää tahtonut tavata häntä, otti hän avaimen ovesta ulkopuolelta pois.
— Oskarikin jättää minut! Minä tiedän, että hän jättää minut! Ja minne minä joudun lasten kanssa silloin?
Hän tuijotti eteensä, ja suu liikkui koneellisesti, vaikka sanoja ei tullutkaan.
— Minä en jaksa enää. Minä en tahdo elää. Minä tahdon mennä pois.
Ajatus tuli häneen aivan äkkiä, tuli kuin salama ja tuntui aivan luonnolliselta. Mutta juuri kun hän aikoi etsiä keinoa surmatakseen itsensä, muisti hän lapsensa.
— Minne ne jäävät, jos minä menen pois? Esterin huostaan, joka opettaa minua vihaamaan! Ei, minä en tahdo jättää lapsia tänne. Minä tahdon ottaa ne mukaani. Siellä on sitten hyvä olla.
Hän astui raskaasti, aivan kuin unessa, kyökkipöydän luo, otti laatikosta puukon ja meni Kertun luo, joka makasi omassa pikkuvuoteessaan selällään.
Voimakkaalla vedolla Hilma kiskasi syvän haavan hänen kurkkuunsa. Lapsi ei päästänyt ääntäkään, kädet vain hiukan värisivät ja suu aukeni. Veri purskui korkealle ja punasi puhtaan lakanan.
— Ja nyt Mari! sanoi Hilma.
Mari nukkui sohvalla, kasvot seinään päin. Hilda vetäisi puukolla tytön kurkkuun. Lapsi kääntyi kokonaan huoneeseen päin, sävähteli hetkisen, mutta ei päästänyt ääntäkään.