— Ja nyt on minun vuoroni!
Hilma meni pöydän ääreen, otti peilin ja veti kurkkuunsa haavan. Hän ei tuntenut vetäessään mitään kipua, oli vain kuin olisi koskettanut johonkin vieraaseen. Veri tulvi hänen kaulastaan ja valui röijylle.
Hilma heitti puukon menemään, hoiperteli keskipermannolle ja laskeutui pitkäkseen odottamaan kuolemaa. Hän sulki silmänsä ja tunsi, miten veri valui lämpöisenä hänen kaulastaan. Tuntui niin hyvältä ja suloiselta. Hän makasi ja kuuli, kuinka kello löi yksitoista, löi hiljaa ja tuttuun tapaansa.
Hän odotti ja odotti, mutta kuolema ei tullutkaan. Hän nousi, otti tyynyn vuoteestaan ja toi sen päänalusekseen ja laskeutui uudelleen pitkäkseen.
Hän eroitti kellon hiljaisen naksutuksen. Kadulta kuului ajoneuvojen kolinaa, etäältä raitiotievaunun kellon ääni, joskus huutojakin.
Verta ei enää vuotanut yhtä paljon kuin alussa. Hilma ei tahtonut jäädä elämään. Hän nousi jonkun ajan kuluttua ja katseli pitkin huonetta etsien puukkoa, mutta sitä ei näkynyt missään. Silloin hän otti astiapöydältä puunuijan ja koetti tunkea sen varsipäätä haavaan. Verta alkoi jälleen vuotaa runsaammin, ja hän odotti kuolemaa.
Kautta koko ruumiin alkoi tuntua vilun väre. Hän siirtyi hiukan lähemmäksi vuodettaan, veti sieltä peitteen ja verhosi sillä itsensä.
Ja yhä vain kello hiljaa naksutti. Se löi puoli kaksitoista, puoli yksi, ja viimein yksi.
Hilmasta tuntui kaikki niin rauhalliselta, niin ihmeen rauhalliselta. Ruumiissa oli omituinen helppouden tunne ja pää tuntui viileältä. Verta vuoti haavasta enää vain vähän, mutta vaatteet olivat aivan tahritut.
Hän nousi ja astui lastensa luokse. Tekonsa koko kamaluus selvisi hänelle. Hän laskeutui polvilleen Kertun vuoteen ääreen, tarttui lapsen käteen suuteli sitä ja sopersi: