Niiden joukossa, jotka toivoivat pakkasen kestävän, oli Aakustikin. Eräänä päivänä oli Emma kuiskannut Aakustille salaisuuden, joka oli pakottanut ilon veret miehen kasvoille. Silloin oli onni läiskyttänyt laineitaan niin voimallisesti miehen povessa, että hän oli tuntenut rintansa liian ahtaaksi. Vaimonsa käteen hän oli tarttunut, pusertanut lujasti ja sitten mennyt tuvasta ja portaille päästyään hengittänyt syvään. Mutta ei mies siinä kauaakaan seisonut, vaan kädet housun taskuissa ja hiljakseen vihellellen hän kierteli tupaansa ja tarkasteli sitä puolelta ja toiselta.
Emma talousaskareissaan sattui tämän huomaamaan ja kysäisi:
— Mitä sinä mökkiä sillä tavoin kiertelet?
— Katselenhan vaan, vastasi Aakusti. Hänen silmissään oli iloinen kiilto, ja suu oli hymyssä.
— Mitä sinä siitä katselet? Eikö kelpaa mökki miehelle?
— Ei oikein.
— Mitäs puuttuu?
— Pitäisi olla suurempi. Yksi huone lisää, kun tulee yksi henkikin lisää.
— Sitäkö sinä ajattelet? sanoi Emma ujosti. Kaikkea sinä ajatteletkin.
— Minä olen sillä tapaa tuumaillut, että jokaiselle uudelle hengelle laitetaan yksi huone lisää. Ja kun sitä jatketaan, niin tulee talosta aivan kuin pappila.