Kun oli päästy metsään, kohottautui Matti reessä oikein rehvakasti istumaan ja sanoi:
— Jollen olisi niin vanha kuin olen, niin maahan menisin ja heittäisin pari kertaa mukkelis makkelis lumessa. Ei nuo kulkusetkaan koskaan ole niin kauniisti korvissani soineet kuin tänä hetkenä. Herra varjele kuitenkin! Kukahan ne markkinatkin on keksinyt? Ottaisin minä sen miehen syliini ja siinä halailisin niinkuin parasta veljeäni. Itkeä minä tahtoisin oikein sydämen lähteitä myöten, itkeä ilosta. Minun pääni on mennä ihan sekaisin tässä ilon polskassa.
Janne kuunteli tätä ilon ylitsevuotavaista tulvaa, kuunteli päätään pudistaen ja sanoi:
— Minä havaitsen taas yhtä ja toista.
— Havaitse mitä havaitset, sanoi Matti, mutta minä iloitsen, iloitsen niin että paikat ruumiissani rutisevat. Ja että se muija on kaukana, eikä pääse sanomaan yhtään mitään, se on sentään se suurin ja ihmeellisin asia. Että minä saan mennä ensi yönä maata johonkin vieraaseen taloon eikä kukaan ole minulle pitämässä syntisyydestäni iltarukousta. Eijaa minun sieluni, nyt sitä mennään Tampereelle!
Tämä tällainen riemuun ratkeaminen tuntui Jannesta jo sopimattomalta. Että Yläselle tällainen kieli oli mieluista, sen hän arvasi, mutta olihan reessä Topiaskin, joka jo usein oli kääntynyt suu naurun venytyksessä taaksepäin, ja kadottaisihan hän, Janne, kaiken kunnioituksen, ellei hän nyt jo sanoisi jotain.
— Jos synti sinun ruumistasi kiusaa ja sinä sille annat vallan, sanoi hän, niin tee se hiljaa sielusi pimennossa ja häpeä sitä. Ei sinun sovi tuolla tavoin tuoda kaikille ilmi luontosi pahaa puolta.
— Janne, minun nuoruuteni hyvä ystävä, sanoi Matti ja kietoi kätensä Janne kaulaan, ei olla nyt äkäisiä, ei olla, kun minun mieleni on aivan kuin nuorella vasikalla. Enhän minä niin usein syntiä ole tehnyt, ja mitä sitten, jos tällä yksinäisellä metsätaipaleella annankin mieleni tulla esiin kuorestaan. Älä, hyvä veli veikkaseni, nyt minun iloani turmele, kun se on ihan kukkeimmillaan. Sinä et ole ollut naimisissa, et sinä tiedä, mitä minussa nyt liikkuu.
— Mitä minusta, mitä minusta, sanoi Janne. Samahan minusta on, millaisen puolen sinä käännät mielestäsi esiin, mutta onhan tässä sellainen turmeltumaton nuorukainen kuin Topias on. Häntä sinun tulee ajatella.
— Kyllä minä ymmärrän sentään yhtä ja toista, sanoi Topias. Ja voinhan minä olla kuulemattakin.