— Ei se Topiasta pilaa, vaikka hän iloisen ihmisen näkeekin, sanoi
Matti. Topias on hyvä poika. Kun me tulemme Tampereelle, niin me
siellä ryyppäämme yhdessä oikein tuntuvasti. Emmekö ryyppääkin,
Topias?
Ylänen, joka kannaksilla seisoi, katsoi jo ajan otolliseksi hänellekin sekaantua asiaan. Hän sanoi:
— Odotahan, Matti, Tampereelle asti, niin kyllä me siellä saamme purkaa mieltämme ihan niinkuin tahdomme. Me siellä seisomme rinnatusten ja sanomme aivan niin kuin kilvoituksen kestäneet sanovat taivaaseen päästyään, silmä korkeuteen suunnattuna ja suu makeana paljaasta ilon siirapista: Oi, sinä kultainen autuus! Niin me sanomme.
— Niin sanommekin, vakuutti Matti. Janne saa kääntää silloin selkänsä pois, jos hän ei voi katsella kahta onnellista ihmistä.
— Sillä me olemme suuria vieraita, kun Tampereelle tulemme, ja meillä on rahaa niin että ei lukeakaan jaksa.
Matti säikähtyi.
— No, nyt tuli tiukka paikka, sanoi hän. Eihän minulla ole rahaa.
Millä me nyt iloa pidämme?
Hän kääntyi Jannen puoleen.
— Lainaa hyvä veli minulle, lainaa.
— Jos minä sinulle lainaan, niin millä sinä sen maksat takaisin? kysyi Janne.