Kun hän palasi tältä toimitukselta, jätti hän maidon tuvan portaille! ja asteli varovaisesti navettaan. Siellä hän kuulosteli parvelle päin. Suu levisi koreaan hymyyn.
— Kyllä se poika siitä selviää, koska se jo kuorsaa. Kyllä uni mielen tasoittaa!
TOINEN LUKU
Aamu oli laskeutunut ryntäilleen maan yli. Kirkkaana loisti kaste aamun viileänä vuoteena, ja yöksi umpeen menneet kukkaset aukenivat lämpimiä rintoja vastaan. Taivas levitti aamun yli loistavansinisen vaippansa, johon puhtaanvalkoiset pilvet olivat kirjailleet outoja kuosejaan. Ja aamu leikki luonnon kanssa, leikki niinkuin maassa lepäävä lapsi leikkii korsilla ja kukkasilla. Hellästi hyväili se kaikkea. Minne tahansa se koskikin, kaikki muuttui kauniiksi ja kullankarvaiseksi. Vanha torpan seinä loisti aivan kuin uusista hirsistä laadittuna, oven edessä oleva hiekka kimalteli tuhansissa pienissä välkkeissä. Joka korren sivu oli hopeaa, joka puun kylki kultaa. Yksin karjapihassakin sinne katkotut havun oksat muuttuivat kirkkaankeltaisiksi.
Koko avara luonto oli pyörryttävän ilon vallassa. Linnut unohtivat ruuanetsintä-matkansa, ne tahtoivat laululla alkaa päivän. Ja niiden kirkas riemu täytti niin kokonaan kaiken, että vanha Eevastiinakin, mennessään talon askareihin, hetkiseksi seisahtui kuuntelemaan ja aivan huomaamattaan pani kätensä ristiin.
Kun Aakusti heräsi ja laskeutui alas navetan parvelta, niin tuntui miehen rinnassa sellainen tuska kuin olisi pihdeillä pidelty.
Hänen täytyi saada tehdä nyt työtä, huhkia ja rehkiä niin, että ajatus ei siinä mylläkässä päässyt yhtään tempomaan. Mutta mitä työtä hän olisi tehnyt? Olihan nyt se aika kesästä, jolloin ei mitään tärkeätä työtä maamiehellä ole, jolloin hän vain odottaa entisen työn hedelmiä.
Hän asteli häveten aamun iloisuutta tupaan, päästäksensä sinne varjoon. Hän oli iloinen siitä, että äiti oli tuvasta poissa. Aakusti seisoi keskellä permantoa ja katseli, mistä saisi jotain työkseen. Silmänsä osuivat silloin katossa parrujen päällä oleviin, kuivumaan pantuihin lautoihin.
Tuollahan oli katajapuutakin! Aakusti otti ne alas. Kovasti olivatkin jo tulleet kuiviksi. Siinä niitä tunnustellessaan muisti Aakusti, miksi hän nekin oli sinne asettanut. Niistähän hän oli aikonut tehdä Emmalle viilipytyn. Voi, voi kuitenkin, nyt sekin pytty jää tekemättä, vaikka näin hyvät ainekset olisi ihan sitä varten. Mutta miksi jäisi? Voisihan hän sen tehdä yhtäkaikki. Siinähän olisi ainakin työ, jota hän kaipasi.
Kun Eevastiina palasi tupaan, oli Aakusti jo täydessä höyläämisen touhussa.