Emma tuki miestä hänen kiivetessään alas rattailta.
— Minne, herran tähden, Janne-setä nyt on menossa? huusi Emma.
— En minä ole menossa, tulossa minä olen, tulossa ihan kuin taivaallinen riemu syntiselle, vastasi Janne-sedäksi nimitetty mies.
Hän sieppasi heti Emmaa molemmin käsin korvista kiinni ja suuteli häntä.
— No, ei ole noin lämmintä suuta taas osunut minun tielleni pitkään aikaan, sanoi hän.
— Vanha ihminen, olkaahan siinä nyt hiljaa ja siivolla, sanoi Emma, joka ei kuitenkaan voinut olla nauramatta.
— Pitäisikö minun vielä hiljaakin olla, kun on aivan haudan nurkkien kohdalla. Ei, vasta sitten, kun olen saanut puupalttoon päälleni, minä aijon olla alallani.
Hän tarttui hevosen suitsiin ja toi ajoneuvot portista sisään.
Janne Nakkila, eli, kuten häntä tavallisesti nimitettiin, Janne-setä, oli keskiruumiin kohdalta jokseenkin lihava. Vatsa nousi kauniina töyrynä eteenpäin, mutta jalat letkottivat hervottomina niiden alapuolella. Naama oli punakka, silmät suuret ja hiukan ulkonevat, tukka oli päälaelta hyvin harventunut. Hän oli ollut maakauppiaana, oli vaurastunut ja eräänä päivänä myynyt liikkeensä hyvillä ehdoilla toiselle. Nyt hän eli koroillaan ja vietti aikaansa kulkemalla sukulaisesta sukulaiseen.
— Onko talon väki kotona? Missä Matti ja Miina ovat?