— Eivät ole kotona tällä haavaa, vastasi Emma. Isäntä läksi naapuriin heti, kun emäntä ajoi kirkonkylään.
— Henkäisyn hetki Matille, arvaahan sen!
Kun hevonen oli saatu valjaista pois ja rattaat kuljetettu tallin viereen, niin Janne istahti varjoon keinulaudalle talon seinäviereen ja kuivaili otsaansa.
Emma vei vesisangon tupaan ja palasi sitten Jannen viereen istumaan.
— Mitäs sedälle on kuulunut?
— Minulle kuuluu aina hyvää kuumalla ilmalla. Silloin ei pääse tuo kirottu luuvalo ruumistani kopristamaan ja suoniani ruuvaamaan.
— Yhäkö se vaan on olemassa?
— Ennen se oli paikallinen, nyt se on yleinen, muuta erotusta siinä ei ole. Ensin se oli selässä, sitten niskassa, sitten käsivarsissa ja sitten jaloissa. Ja kun se näin oli muokannut itselleen koko minun syntisen ruumiini aivan pehmeäksi, oli kaivanut ihan kuin sika kärsällään itselleen multaan kuopan, niin laskeutui se oikein makaamaan minun ruumiiseeni. Ja kun nyt vain hiukankaan tuntee vetoa, niin silloin sitä jymy on minun ruumiissani. Päähän ja järkeen ei se sentään ulotu. Mutta sinä, mitenkäs maailma sinua kieputtaa? Joko rakkaus on sydäntä kiristänyt?
Emman herkkä mieli retkahti heti alas tämän kuullessaan, ja hän alkoi itkeä pillittää.
— Aijai, sanoi Janne. Ettei vain olisi jotain sekamelskaa tullut.
Kerrohan minulle kaikki.