Jo alkoivat Syrjälän nurkat näkyä, kun Matti tarttui ohjaksiin, joita
Janne piteli, ja sanoi:
— Eihän pidetä sentään sellaista kiirettä, annetaan hevosen hiukan huohottaa. Johan me olemme ihan lähellä.
— Mitä me tässä sillä lailla viivyttelemme? sanoi Janne. Mennään niin että hurisee pihalle, jotta Miina tietää, kuka on tulossa.
Ja Janne löi valakkaa, ja se kiisi minkä alta pääsi.
Ihan talon portin luona pidätti Matti Jannea.
— Annahan, kun minä nousen reestä jo tässä pois, sanoi hän.
— Minne sinä nyt menet? kysyi Janne.
— Tuntuu niin kovasti kummalliselta ruumiissa, vaikerteli Matti. Mitenkä lienevätkään ne kaikki kaupungin hyvyydet siellä sekaantuneet? Aja sinä edeltä pihaan ja mene taloon, kyllä minä tulen sitten perästä. Minä poikkean ensin tänne syrjään.
Matti oli jo hypännyt reestä pois ja juoksi nurkan taakse. Janne huusi hänen jälkeensä:
— Matti, Matti, älä mene!