Kun Matti palasi, oli Miina jo lähtenyt huoneesta pois.
Matti seisoi kauan pöydän luona, jolle hän oli laskenut kaapista tuomansa pullon. Liikutettuna katseli hän kädessään olevaa avainta.
— Että minä olen talon isäntä, sen minä nyt varmasti tiedän. Tämä avain on se valtikka, jota minä olen kaivannut.
Hän pani avaimen housuntaskuunsa, taputti kädellään sen päälle tunnustellakseen, millaista oli, kun avain oli taskussa. Sitten hän otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta. Ja tätä tehdessään hänessä heräsi hellä tunne Miinaa kohtaan. Hänen rintansa nousi ja hän huusi:
— Senkin Miina!
Miina oli juuri tulossa tupaan kahvipannu kädessään tarjoamaan toista kuppia. Kun hän kuuli Matin sanat, niin hän hissuksiin sulki oven ja palasi toisten naisten luo.
— Älkää pitäkö täällä sellaista pahaa elämää, sanoi hän ankarasti.
Isäntä tahtoo olla rauhassa!
— Emmehän me… vakuutti Pauliina. Eevastiina hymyili, sanoi hyvästi ja meni. Kun hän reessään istui ja ajoi talvisen yön hämyssä kotiaan kohden ja hevonen tulista vauhtia kiisi jäätä myöten Lahdenperän mökkiä kohden, jonka ikkunasta tuli näkyi kauas järvelle, sanoi hän itsekseen:
— Kyllä mies antaa naisen itseään komentaa vaikka kuinka paljon, kun vain saa elää siinä uskossa, että hän kaiken määrää. Niin kai se oli minunkin ukkoni laita. Ja siksi kai me olimmekin niin onnellisia.