— Minä olen jo kauan tietänyt, mitkä sinun salaiset ajatuksesi ovat, kuinka sinä aina olet tahtonut pyrkiä ajatusten ja suurien unelmien kukkuloille, mutta kuinka sinä sinne kavutessasi olet aina istuallasi luistanut alas tiedon liukasta kalliota pitkin. Tänään minä olen miettinyt ja olen ajatellut, millä tavoin minä sinua jalossa pyrkimyksessäsi saattaisin auttaa. Ja minä olen tänään, pidettyäni pientä keskustelua oman itseni kanssa, löytänyt selityksen. Minä otan sinut vaimokseni.
— Herra jestas! parkaisi Pauliina.
Janne loi häneen ankaran katseen, ja Pauliina vaikeni.
— Tämä liitto on oleva pyhä liitto, sellainen, jonka kautta tässä pitäjässä vielä suurta ja ihmeellistä saadaan aikaan. Minä sanoin: pyhä liitto!
Pauliina tuli ihan liikutetuksi ja pani kätensä ristiin.
Jannen ääni nousi kimeään korkeuteen, kun hän huusi:
— Pauliina Peltola, sinä olet uskollisesti minua odottanut, ja nyt on sinulle autuuden päivä koittanut. Tule ja sulje ylkäsi syliisi!
Pauliina riensi Jannen luo ja aikoi kietoa kätensä hänen kaulaansa ja suudella häntä, mutta Janne veti nopeasti hänen kätensä alas ja painoi hänen päänsä poveaan vastaan.
— Niin, niin, nyt me olemme toisemme saaneet, sanoi Janne. Ei puutu tästä ilosta mitään muuta, kuin että kirkkoherra ja kansakoulunopettaja olisivat tätä näkemässä. Se tekisi heille niin erinomaisen hyvää.
Janne ojensi kätensä eteenpäin, ja siitä huomasivat toiset, että he saivat tulla onnittelemaan kihlattua paria.