Janne liikutti hiukan jalkojaan ja taivutti päätään, mutta ei sanonut sanaakaan. Eevastiina jatkoi:
— Meillä kaikilla on kauppiaalle pientä kiitollisuuden velkaa ja olemme senvuoksi tahtoneet tuoda esiin kauppiaalle kiitoksemme.
— Tässä se on! kuiskasi Pauliina ja pisti erään laatikon Eevastiinan käteen.
— Kyllähän minä olin ajatellut sanoa yhtä ja toista, jatkoi Eevastiina, mutta mitä minä suotta. Me olemme yhdessä ostaneet kauppiaalle tämän pienen lahjan. Kyllä se on tullut hyvästä sydämestä.
Eevastiina meni Jannen luo ja ojensi hänelle laatikon, jossa oli tusina hopealusikoita.
— Minulla on kunnia kiittää! sanoi Janne ja kumarsi ensin hyvin kohteliaasti.
Sen tehtyään hän suuteli Eevastinaa, joka kauniisti punastui. Sitten otti Janne Miinan syliinsä, joka käyttäytyi niin vastaanharaavasti, että Janne selvästi huomasi, kuinka pitkä aika oli siitä kulunut, kun sellaista hänelle oli tapahtunut. Pauliina oikein kietoi Jannen kaulaan kätensä ja likisti minkä jaksoi. Kun tämän toimituksen päätyttyä Janne oli miehiä kätellyt, astui hän keskelle huonetta, korotti äänensä ja sanoi:
— Tästä taas huomaa yhtä ja toista. Minä jo olin täällä alakuloisuuteen vaipunut ja mieli harmaana tuumiskelin, että kukaan ei minusta enää välitä, mutta nyt tuleekin suuri todistus minulle siitä, että rakas minä olen teille, ja että te ette ainakaan ole olleet huomaamatta, kuinka paljon hyvää minä aina olen ollut valmis tekemään teille. Tämän minä olen tahtonut sanoa teille kaikille yhteisesti, mutta on minulla sinullekin, Pauliina, jotain sanottavaa erittäin.
— Niin, minähän tuohon lahjaan olen eniten rahaakin pannut, sanoi
Pauliina.
Janne ei ollut sitä kuulevinaan, hän jatkoi: