Kirkkoherra seisoi aivan tulipunaisena Jannen edessä.
— Menkää ulos, senkin hävytön kollo! huusi hän.
— Minä en mene, sanoi Janne, joka tunsi itsensä yhä varmemmaksi. Kuuleeko kirkkoherra, että minä en mene! On minua suuremmatkin herrat kuin kirkkoherrat ajaneet pois, saamatta kuitenkaan menemään. Lakituvastakin on koetettu minua poistaa, mutta ainapa on lautakunta sielläkin sanonut tuomarille, että Janne tietää kaikki asiat, ei sitä saa ajaa.
— Minä en anna teille kuulutuspaperia. Te olette liian hullu siihen ja vähämielisille ei sellaisia sallita, sen sanoo jo kirkkolakikin.
— Olenko minä vähämielinen? huusi Janne kimeällä äänellä. Olenko minä vähämielinen, minä, joka tunnen Rooman historian, olen lukenut kaikki kansanvalistusseuran kalenterit, tilaan sanomalehtiä ja olen sukua koko pitäjälle? Olenko minä vähämielinen? Sellainen syytös käy jo kunnialle. Jollei se kuulutuskirja nyt heltiä, niin tästä voi tulla vielä sellainen prosessi, että käräjätuvan seinät punottavat.
— Minä en sitä anna, ettekö jo kuule, huusi kirkkoherra.
— Jo nyt on ihme ja kumma, kiljaisi Janne.
— Minä en anna, sanoi kirkkoherra ja meni pöytänsä luo.
Janne meni hänen jälestään, löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Jumal'auta kuitenkin teitä, ellei siitä kuulutuksesta tule. Minä olen sen asian päättänyt ja minä ajan sen perille! Minä varoitan kirkkoherraa, minä varoitan. Teidän veljenpoikanne aikoo hakea tänne kappalaiseksi, minä tiedän sen. Mutta kun minä olen tämän pitäjän kanssa sukua, kun jokainen on minun heimoani, niin minä vannon, että se mies ei näe muita kuin kirkon hiiret silloin, kun kokeiksi saarnaa, eikä kuule muita ääniä kuin oman vatsansa lorinan. No, mitäs nyt sanotaan? Joko se paperi nyt heltiää?