Ja suvinen ilta painui maan puoleen ja hyväili sitä.
Kun Aakusti saattoi Emmaa metsäpolkua pitkin, niin oli hänen sydämensä täynnä voimakasta onnea. Hänellä oli morsian, koti, oli oma maantilkku, jota sai viljellä.
Siinä Aakustin vierellä kulkiessa Emman herkkä mieli herahti kyyneliksi. Silloin mies tunsi, miten kaikki oli hänelle pyhää ja suurta. Hänen teki mieli sanoa jotain, kiittää Emmaa siitä, että oli hänet, niin halvan miehen valinnut. Hän ei löytänyt mitään sanoja. Hänen kätensä vain tarttui Emman olkapäähän ja puristi siitä voimakkaasti.
VIIDES LUKU
— Soh, soh, sanoi Janne valakalleen, kun tämä tuppasi hyppelemään valjaisiin pantaessa. Mikä kiire sinulla on? Odota, kyllä me ajoissa kirkolle tulemme. Janne oli ottanut nappularattaansa, pukeutunut parhaimpaan pukuunsa ja mieli iloisena kuin häkissään hyppelevällä oravalla hän valmistautui lähtemään kirkolle.
Jannella oli oma talonsa, jonka hän oli rakennuttanut itselleen luovuttuaan kaupastaan. Pari tynnyrin alaa maata oli sen ympärillä. Apulaisena oli hänellä Hilma niminen piika. Hilma oli niitä luomakunnan jäseniä, joista eivät miehet välitä eivätkä naiset huoli seuraansa. Yhtä vähän kuin hänellä oli kauneutta, yhtä vähän oli hänellä järkeäkin. Mutta yksi suuri ominaisuus oli hänellä, jonka tähden Janne hänet piti palveluksessaan: hän ihaili "hantelsmannia".
Kun Hilma näki valakan hyppelevän, niin hän kikatti ja sanoi:
— Kylläpä valakalla nyt on veri kiertämässä. Kyllä elukkakin tietää, ketä se saa vetää. Niin minäkin hyppelisin, jos olisin valakka.
Janne nauroi ja sanoi:
— Saisinko minä lyödäkin sinua niin kuin valakkaa?