Niinkuin kahlekoiralla, nähdessään vihamiehensä, karvat nousevat pystyyn pitkin ruumista, niin tunsi Aakusti sisällään jotain köyristyvän ja vihaisesti ärisevän.
Samassa tulla tupsahti kirkkoherran ensimäinen kysymys:
— No, kuinka tämä sitten on tapahtunut?
Aakusti mietti oikein jyrkkää kieltävää vastausta, mutta ennenkuin hän sen ennätti saada suustaan, niin oli Emma jo valmiina tekemään tiliä. Aivan kuin rippikoulussa, jossa ollaan jo kotona jokaiseen kysymykseen valmistauduttu, hänkin alkoi:
— Eihän siinä ole mitään tapahtunut. Kun tekee yhteen mieli, niin tekee mieli. Ja kun Aakustilla on oma torppansa ja kun minäkin kotoa pääsen milloin tahansa, niin…
Nyt oli Aakustin vastaus valmiina:
— Naimisiin menee jokainen, joka siihen pystyy. Eikä siinä sen kummempaa ole. Ja onhan se Jumalan käsky.
Kirkkoherra hymähti ja sanoi:
— En minä juuri sitä puolta asiassa tarkoittanut. Senhän te olette jo rippikoulussa oppineet. Minä tarkoitin tuota hommienne hellää puolta.
— No, sitä minä, niin totta kuin elän, en aijo hänelle kertoa, päätti Aakusti. Kysyköön omalta muijaltaan, jos heillä jotain hellää on ollut koskaan maailmassa, älköönkä tulko sitä tiedustelemaan toisten ihmisten morsiamilta.