Mutta Emma, joka aina rippikoulussakin oli ollut nöyrä ja kuuliainen, sanoi:
— Aakustihan se asian on alulle pannut.
— Nono, ärähti Aakusti.
— Kyllä se olit sinä, sanoi vakuuttavasti Emma. Etkö muista sitä kertaa, jolloin minä menin juottamaan meidän vasikoita, ja sinä tulit jälestä, ja, juuri kun minä kaasin purtiloon piimää, kutitit minua kainalon alta.
— Minä en kutitellut sinua kainalon alta, tuiskahti Aakusti.
— Älä niin sano, Aakusti. Ajattelehan nyt oikein lujasti sitä kertaa. Kyllä sinä, totta määrin, kutitit.
— Kun minä sanon, että minä en kutittanut, niin en minä kutittanut!
Emman sormet tarttuivat Aakustin etusormeen kiinni. Hän alkoi jo hätääntyä. Mitähän kirkkoherra sanoo, kun he tässä jo papin edessä alkavat riidellä? Ehkä ei päästäkään vihille.
— Voi, hyvä herra kirkkoherra, kyllä se niin on, vaikka ei Aakusti sitä enää muista.
— Totta kai minä muistan, minne minä sormeni tuppaan, sanoi Aakusti ja veti sormensa Emman sormista irti.