— Tietysti sinä siitä sellaisesta suutuit? kysyi kirkkoherra Emmalta.
— Eihän sitä nyt sentään niin heti paikalla suutu, vastasi Emma ujosti. Minä ajattelin, että ei Aakusti sellaista turhaspäiteen tee, kyllä sillä on tarkoitus, siinäkin.
— No, hän puhui sitten lähemmin aikeistaan?
— Ei hän sillä kertaa puhunut, sillä äiti huusi minua sisään.
— Koska hän sitten puhui?
— Vasta seuraavana sunnuntaina. Kun minä olin yksinäni kotona, sillä isä ja äiti olivat kirkossa, näin minä Aakustin tulevan meille. Ja kun hänellä oli oikein kaulus kaulassa ja pyhäpuku päällään, niin arvasin minä siitä, että nyt se tulee.
— Ja se tuli?
— Ei se heti tullut. Siinä sitten puheltiin ja oltiin vaiti. Minä kyllä koetin auttaa, mutta ei sekään tahtonut saada häntä sanomaan asiaansa.
— Nono, ärähti taas Aakusti.
— Kyllä se varmasti oli sillä tapaa, sanoi Emma ja kääntyi Aakustiin päin. Ethän sinä puhunut mistään muusta kuin hevosistasi ja lehmistäsi ja äidistäsi, ja kuinka hyvät teillä on torpan maat. Mutta kyllä minä sellaisesta puheesta ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja pidinkin asiaa ainakin omasta puolestani päätettynä.