Aakusti oli niin kiukuissaan, että ei tietänyt, kummalla jalalla olisi seisonut. Että tuo nainen sillä tavoin meni häntä halventamaan ihan vieraitten ihmisten edessä, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut oman asiansa ajajaa, vaan täytyisi naisen auttaa! Ja että tuo vanha jauhosäkki siinä sitten vielä kyselikin kaikenlaisia sellaisia asioita! Kuuluttakoon ja vihkiköön, se oli hänen asiansa, mutta mikään muu ei kuulunut hänelle!
— Mitä tarvitsee, mitä tarvitsee hänen tulla kyselemään, millä tavoin minä olen asiani alkuun pannut, ajatteli Aakusti.
— No, miten siitä sitten selvä tuli? kysyi kirkkoherra.
— Kun me sitten tapasimme seuraavalla kerralla toisemme talon päivätöitä tekemässä, niin ruokalevon aikana tuli Aakusti minun viereeni istumaan. Silloin minä sanoin, että on niitä omia maita aina hauskempi hoitaa kuin vieraan. Siitähän sitten kaikki selvisi. Ja hyvästi selvisikin.
Kirkkoherra nauraa virskutti itsekseen.
— Ja sitten kai Aakusti tuli helläksi, noin oikein käsiin kaappaavaksi? kysyi hän.
— Mitä hän siinä olisi niin äkkiä helläksi tullut, sanoi Emma ja naurahti pikkuruikkuisen. Ottihan se kädestä kiinni ja puristi oikein lujaa. Kyllä minä silloin kaikki ymmärsin.
— Minä en ottanut kädestä kiinni! sanoi Aakusti tiukasti. Ranteesta minä otin!
— Niin, ranteesta, mutta aivan tuosta peukalon kohdalta, niin että olihan se sama kuin kädestä, vakuutti Emma. Ja kättähän rannekin on.
— Jos sinä aijot kertoa kaikki, niin pysy edes asioissa äläkä pane omiasi.