Janne oli juuri aikeissa nousta, kun Pauliina tuli huoneeseen. Kun hän näki Jannen olevan hereillä, niin hän löi kätensä ilosta yhteen ja sanoi:
— Kun minä olin meidän imisikaa katsomassa, niin tuli äkkiä mieleeni, että Janne jo ehkä on hereillä ja sen on minua ikävä. No, kuinka terveyden laita nyt on?
— Hyvästi se on, vastasi Janne. Jos sinä, Paukku, pysyisit siellä oven takana, niin minä nousen ylös ja menen kotia.
— Ei, ei, et sinä, Janne, millään muotoa vielä saa nousta ylös. Sinä voisit uudestaan tulla kipeäksi, ja silloin sinua ei millään voisi pelastaa. Maata sinun täytyy täällä vielä kauan aikaa.
— Mutta täytyyhän minun nousta ja mennä kotia.
— Mikä kiire sinulla sinne on? Eihän sinulla ole enää mitään kauppaa eikä muita hommia, olet ja elät omaksi huviksesi. Mitä sinä silloin suotta nouset ylös. Makaa nyt siinä vain rauhassa.
— En minä makaa! sanoi Janne päättäväisesti. Minä nousen ylös! Mene nyt, Paukku, tuonne toiseen huoneeseen, sillä enhän minä tässä muuten, aivan alusvaatteillani kun olen, voi nousta ylös.
— Vaikka minun täytyisi jäädä tänne öiksi ja päiviksi, niin en minä nyt sinua päästä, sanoi Paukku.
— No, sitten minä nousen, vaikka ihme olisi! sanoi Janne.
Mutta ennenkuin hän ennätti päästä vuoteesta ylös, oli Pauliina jo voimakkaalla otteella paiskannut hänet takaisin selälleen sänkyyn ja piteli siinä.