Minä nousen tästä vuoteesta silloin kun minä itse sen tahdon. Minä en tällä hetkellä sitä tahdo, sillä minä olen alusvaatteillani ja sinä olet nainen, mutta jos minä tahdon, niin minä nousen sittenkin.
— Rakas Janne, sanoi Pauliina, älä puhu niin paljoa, se väsyttää sinua!
— Herra jestas kuitenkin, Paukku, luuletko sinä, että minä olen sairas! Minä olen ihan terve, niin terve, että lääkärit minut nähdessään kiukusta itkisivät. Joko sinä nyt ymmärrät, mitä sinun tulee tehdä?
Pauliina katsoi pitkään Janneen, kun hän huomasi tämän odottavan häneltä jotain vastausta.
— Niin, mitenkä? sanoi Pauliina.
Janne katsoi hetkisen aivan hölmistyneenä Pauliinaan huomattuaan, että tämä ei ollut hänen puheestaan ymmärtänyt yhtään mitään.
— Kun ei sana auta, niin auttaa väkivalta, ajatteli Janne ja hyppäsi äkkiä ylös.
Mutta samassa oli Pauliina jo tarttunut häneen ja painanut hänet vuoteeseen. Janne yritti kaikin tavoin päästä vapaaksi, mutta mikä siinä auttoi, Pauliina oli häntä voimakkaampi, ja pian olivat Jannen sätkyttelevät sääret painetut alalleen sänkyyn ja peite vedetty niiden päälle.
Janne ei ollut uskaltaa avata silmiään, niin häntä itseään hävetti tämä hänen tappionsa. Että nainen tällä tavoin oli saanut yliotteen hänestä, oli kumonnut hänet ja vielä kaiken hyvän lisäksi peittänyt hänet sänkyyn. Mieluummin hän sitten olisi jäänyt vaikka maantielle lojumaan verissään ja vaivaisena niinkuin se mies, jonka laupias samarialainen korjasi, kuin joutunut tällä tavoin makaamaan.
— Kai Janne nyt on siivosti sängyssä eikä suottaspäiten tuppaa ylös, sanoi Pauliina.