— Onhan tuota oltu sekä iloinen että alakuloinen, kuinka kulloinkin on passannut ja minne päin mieli on ollut viistossa.
Janne huokasi.
— Minä olen nyt alakuloisella tuulella.
— Mistä sellainen nyt on tullut? kysyi Hilma.
— Minun tekee nyt mieleni olla sillä tuulella, vastasi Janne.
Hilma katsoi pitkään häneen ja vastasi:
— Tuntuu kai se vaikealta? Tietysti se tuntuu. On kai murheita ollut? Niin onkin. Ainahan sitä ihmiselle tulee yhtä ja toista. Mutta minä annan sen neuvon kauppiaalle, että panee kaiken surunsa sen ajatuksen turvaan, että maailmassa ei mikään kestä kauaa, niin kyllä tulee heti muutos. Kun minulle hullusti käy, niin minä aina ajattelen, että käy sitten taas vähän ajan päästä hyvinkin, ja silloin heti kaikki tuntuu helpommalta. Jos kauppiaskin koettaisi samaa keinoa.
— Sinä et ole mikään tyhmä nainen, sanoi Janne. Sanohan, mitä sinä tekisit, jos sinua syvästi loukattaisiin?
— Jos loukattaisiin…? Eihän tuota tiedä, mitä tuossa tekisi. Antaisin kaiken kai olla ja ajattelisin, loukatkoon se, jonka mieli tekee; enemmän harmia hänelle siitä on, jos ei mikään näytä minuun pystyvän.
— Se on kyllä viisaasti ajateltu, vastasi Janne. Mutta oletko sinä koskaan oikein perinpohjin ajatellut maailman suurta viheliäisyyttä ja ylitsevuotavaista typeryyttä?