— Kun ihminen kaiken kunniansa on syönyt, niin millä häntä enää vahingoittaa? Jollei Ylänen olisi niin tuiki tarpeellinen ihminen tässä kylässä, niin helpostihan hänet ajaisi pois. Mutta häntä tarvitaan. Eihän kukaan sen miehen sanoille mitään painoa pane, mutta se minun täytyy tunnustaa, että sillä miehellä on viisautta, joskin ilkeyttäkin, viisautta enemmän kuin monella muulla, ja sellainen mies voi aina, kun se oikein suuttuu, saada paljon pahaa aikaan. Minä muistan, kuinka hän kosti Syrjälän Matille sen, että tämä kerran haukkui häntä laiskaksi. Ylänen antoi Matin sanoa mitä sanoi, ja luuli Matti sanojensa langenneen otolliseen maahan ja tuon miehen tekevän parannusta. Niinkuin röhkivästä siasta tulisi koskaan laulavaa satakieltä! Eräänä sunnuntaina, kun Ylänen, luultavasti juoppotovereitaan hakemassa ollessaan, oli eksähtänyt kirkkoon, palasi hän sieltä Syrjälään, jonka väki sinä sunnuntaina oli ollut kotosalla. Rauhallisesti Ylänen puheli isännän kanssa yhtä ja toista. Mutta kun tuli puhe kuulutuksista, niin silloin mies koiruuden keksi. Kirkkoherra oli kuuluttanut kirkossa, että kylän asukkaitten tulisi pitää nälkiintyneet sikansa kotonaan eikä päästää niitä juoksentelemaan pitkin kylän raittia, jolloin ne käyvät pappilan pelloilla. Näin oli asia ollut, ja oli kirkkoherralla oikeus ja syy sillä tapaa kuuluttaa. Mutta toisin käänsi tämän asian Ylänen. Hän sanoi kirkkoherran kuuluttaneen niin, että nälkiintyneet kyläläiset pitäkööt sikansa kotosalla. Tämä koski Mattiin, jolla on suuri itsetunto, vaikka hän onkin Miinan komennuksen alaisena. Matti tuli siitä niin kiukkuiseksi, että uhkasi mennä ihan oikosenaan pappilaan, ajaa sinne selkähevosella ja ihan keskelle pappilan salia, näyttääkseen kirkkoherralle, että nälkiintyneitä ei kylässä ole. Miina koetti ensin sanan voimaa ja yritti lauhduttaa miestään. Mutta turhaan nainen miestä koettaa lauhduttaa silloin, kun kiukku kerran on saanut vallan. Matti piti sellaista ääntä, että Miinakin kerran kuunteli. Ja hän käski satuloida talon oriin ja tuoda sen oven eteen. Sillä hän uhkasi mennä ja lupasi vielä panna kaikki talonsa siat perästä tulemaan näyttääkseen, millaisia elukoita heidän talossaan oli. Nyt tuli Miinalle hätä käteen. Ei siinä muu auttanut kuin synnin kautta hillitä toista syntiä. Pullon toi Miina salavihkaa Yläsen kouraan ja käski tätä ryyppäämään isännän kanssa. Tottahan Ylänen sellaiseen taksvärkkiin meni kuin autuuteen. Siinä sitten miehet olivat istuskelleet ja keittäneet kiukkua. Ja Ylänen yhä yllytti Mattia. Arvaahan sen, että mies sitä teki, sillä jota kiukkuisempi Matti oli, sitä helpompi oli saada Miinalta uutta juomaa. Kun pullo oli loppumaisillaan, niin Ylänen usutti Matin aina pihalle ja kiipeämään oriin selkään. Silloin ei auttanut mikään muu kuin että Miina toi taas uuden pullon. Ja niin juotiin sinä päivänä kaikki väkevä Syrjälässä aivan kuiviin. Ja kuului Miina saaneen käydä naapuristakin lainaamassa. Lopulla oli Matti ihan kellellään pöytää vastaan ja selitteli Yläselle elämäänsä hamasta lapsuudesta asti, ja Ylänen kertoili, miten hän oli ollut varoissa ennen ja miten hän sitten oli päässyt viinan kimppuun ja miten se oli kaiken niellyt. Silloin Miina antoi viedä oriin talliin, ja isäntä pantiin maata, Ylänen ajettiin pellolle. Minä tulin tänä hetkenä taloon. En minä ole rakasta sukulaistani, Miinaa, minään hurskaana ihmisenä pitänyt, joka ei jumalan nimeäkään lausu muulloin kuin korkeintaan sunnuntaina, mutta kyllä silloin tuli siitä suusta niin paljon kaikenlaista tavaraa, että siitä ei viimeisellä tuomiollakaan ottaisi selkoa, kenelle kaikki sanat kuuluvat. Tämä koirankurinen mies on vaarallinen olento, hyvin vaarallinen. Kunnia siltä on jo mennyt, ja mihin minä enää häneen isken, kun en kunniaankaan. Mutta luottakaamme kohtaloon, joka aina on kunnon ihmisten puolella, kyllä se vihdoin kaikki kääntää hyväksi ja Janne Nakkilan puolelle.
Jo oli Jannen mieli lauhtunut. Kun hän saapui kotiaan, hymyili hän jo piialleen Hilmallekin. Hilma oli juuri paraillaan Jannen naurismaassa.
— Mitäs Hilma nyt naurismaassa tekee? kysyi Janne.
— Tukistelen näitä, jotta paremmin kasvaisivat, vastasi Hilma.
— Niin, niin, sanoi Janne. Nauriita tukistetaan, jotta leviäisivät. Elämä tukistaa ihmistä, jotta sen sielu tulisi suuremmaksi. Kaikki tässä elämässä on tehty niin yhteisen kaavan mukaan, että näkee, kuinka siinä on ollut ihmeellinen järjestys sitä vyöräämässä. Ikävä oli, etten joutunut tuon hävyttömän miehen kanssa puhumaan, millä tavalla elämä on laitettu. Hän kun kuuluu puhuvan jostain kehitysopista. Ei mitään kehitystä, ei kerrassaan mitään, sanon minä. Kaikki on edeltäpäin järjestetty, ihmiset pantu omiin osastoihinsa, ihan niinkuin hyvä kauppias panee jauhot yhteen laariin ja kahvit toiseen, sikurit yhteen kohtaan puotia ja sillit toiseen, köydet ripustaa yhteen kulmaan ja valjaat toiseen. Ei ihminen muutu koskaan toiseksi kuin mitä hän alkujaan on ollut, yhtä vähän kuin silakasta tulee varpunen.
Kun Janne oli hevosensa riisunut valjaista, niin hän meni Hilmaa puhuttamaan.
— Onko Hilma koskaan ollut alakuloisella tuulella? kysyi Janne.
Hilma katsahti työstään, seisoi multaiset sormensa harallaan ja silmänsä selällään ja sanoi:
— Niin, alakuloinenko?
— Niin. Onko Hilmalla ollut sellaisia tuulia?