Moneen kertaan oli Janne jo mennyt tämän miehen ohitse, oli tarkastanut häntä ja sittenkin mennyt etsimään toista. Mutta lopulta hän palasi miehen eteen.
— Kuka sinä olet? kysyi Janne lempeällä äänellä.
— Jaa, mitenkä? kysyi mies ja katsoi vedenharmailla silmillään
Janneen.
— Mikä ajatusten suloinen yksinkertaisuus, ajatteli Janne. Kuinka tuollainen ihminen kerran tuleekaan kiittämään sitä päivää, joka hänet on tuonut minun luokseni, minun, joka voi hänet nostaa ajatusmaailman suurille kukkuloille!
Ja tämän ajatuksen ihanan pyörryttävän voiman vallassa Janne väänsi äänensä vieläkin lempeämmäksi, kun hän kysyi:
— Mikä on sinun nimesi?
— Jaa, minunko? Vilhelmi Topias Jefraiminpoika Römppölä se on.
Villeksi minua sanotaan.
— Mistä päin olet?
— Olen tuolta veden takaa.
— Oletko sinä jo ollut palveluksessa?