— Kyllähän minä tulen.
— Minä olen Janne Nakkila, entinen kauppias. Ja Janne tuli oikein liikutetuksi sanoessaan oman nimensä.
— Niin, niin, ajatteli hän, tuo ihminen on elämänsä ajan elänyt syrjäkylässä ja nyt tulee äkkiä keskelle sivistyksen kehtoa ja pääsee suurten sielujen seuraan. Jollen minä olisi minä, niin oikein kadehtisin tuota nuorukaista.
Palkoista sovittiin, ja Janne oli siis saanut rengin.
Suurella kateudella katselivat kaikki rengit tuota nuorta miestä, joka oli tullut sillä tavoin valituksi korkeaan asemaan. Kun he Ville Topiakselle sitten kuvailivat sitä onnea, joka oli hänen osakseen tullut, niin oli nuori mies aivan ymmällään.
Kun se päivä tuli, jolloin Jannen rengin tuli saapua, niin oli Janne hiukan levoton. Olihan hänellä siihen aikaan, kun kauppapuoti vielä rehotti, ollut aina renkejä rahtiajoa tekemässä ja hoitamassa kaikkia kaupan yhteydessä olevia raskaita toimia, mutta näin rengin pitäminen aivan omaa itseään varten, se oli sittenkin jotain uutta.
Kun renki oli saapunut, niin Janne käski Hilmaa ensin ruokkimaan hänet hyvin ja sen tehtyään kutsumaan hänet Jannen puheille.
Ville Topias astui Jannen huoneeseen, jossa tuolin karmilla oli Jannen vanha sininen takki. Siihen Janne itse oli ommellut kiiltävät napit.
— Sinä olet siis tullut, sanoi Janne.
— Niin, olenhan minä tullut. Janne rykäisi.