Tavallisissa oloissa olisi Janne pitänyt sellaisen nuhdesaarnan tällaisesta kömpelyydestä, että helvetin kiukaita olisi sillä kiukulla voitu lämmittää. Mutta nyt hän oli sellaisessa touhussa, ettei välittänyt putoamisestaan mitään, vaan kiipesi uudestaan rattaille ja antoi Topiaksen auttaa häntä alas.
Tämä uusi yritys onnistui jo paljoa paremmin. Näin he kauan aikaa jatkoivat, siksi kunnes Topias osasi hypätä kauniisti rattailta alas ja taitavasti auttaa Jannen niistä hyppäämään. Mutta kun tämä juttu oli saatu Topiaksen päähän, niin tuli Jannelle heti tavaton kiire kylään. Hän tahtoi kaikin mokomin näyttää tuttavilleen ja sukulaisilleen sitä, minkä hän oli itselleen hankkinut.
Kiireimmän kautta tuotiin valakka, rattaat vedettiin esiin ja pian ajoi Janne oikein taatipuvussaan, Topias takanaan siniseen, kiiltonappiseen takkiinsa verhottuna, läheisimpään naapuriin.
Ensimäisessä paikassa, jossa koko talon väki suurella ihmeellä oli katsomassa Jannen tuloa, oli kaikki päättyä hyvinkin hullusti. Harjoittaessaan rattailta alas tuloa oli Janne unohtanut sen, että edessä oli hevonen. Valakka ei pysynytkään alallaan, kun Janne tuli rattailta alas. Seurauksena siitä oli, että Janne oli vähällä mennä suulleen kuraan. Kaikeksi onneksi hän sai jalkansa siksi pian järjestykseen, että hoiperteli ainoastaan ja oli pakotettu tarraamaan Topiaksen kaulaan kiinni.
Kun Janne sitten lähestyi talon väkeä, sanoi hän, vaikka ei kukaan ollut hänelle vielä mitään ennättänyt lausua:
— Päivää, päivää, ei tarvitse, ei tarvitse, kyllä minun palvelijani pitää huolta hevosesta.
Jannen koko ruumis hätkähteli mielihyvästä, kun hän sai lausua tuon sanan: palvelijani.
— Minne Janne nyt on matkalla, kun niin komeasti kulkee? kysyi talon isäntä. Kun ei vain olisi menossa kihlaamaan.
— Eihän minulla ole mitään aivan erikoista mentävää, vastasi Janne. Olenhan oikeastaan tavallisella lystiajolla. Olen samalla menossa noutamaan kansakoululta postia. Mutta kun vielä on liian aikaista, niin poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.
Ja Janne pisti sormensa kauluksen ja kurkun väliin ja oli korjailevinaan kaulustaan. Samalla hän oli niin vaatimattoman näköinen kuin mahdollista. Mutta kun ei kukaan sanonut mitään Topiaksesta, niin Janne virkkoi: