— Et tietysti oppimatta osaa, vastasi Janne. Mutta senhän vuoksi minä olenkin olemassa, jotta sinulle sen opettaisin. Ja koska meidän on mentävä piakkoin kylälle ja sinun on seurattava minua sinne, niin tahdon alkaa opetuksen jo tänään. Mutta sitä ennen koeta tätä takkia yllesi.
Ja Janne auttoi Topiaksen päälle takin, veti sitä joka kohdasta, silitteli ja taputteli, katseli joka puolelta ja sanoi hyvillään:
— Hyvin istuu, hyvin istuu! Komeata ja juhlallista on!
Topias katseli tätä prameutta, joka oli tullut hänen osakseen, väänteli kiiltäviä nappeja, silitteli kangasta, katsoi sitten silmät pystyssä Janneen ja kysyi:
— Täytyykö minun aina olla tähän tällaiseen muntierinkiin puettuna?
— Oletko sinä patahassu! Tietysti sinä saat sen yllesi ainoastaan silloin, kun menemme kylälle ja meidän siis on näytettävä ihmisille jotain. Riisu se nyt yltäsi ja menkäämme harjoittamaan sinua suurta tehtävääsi varten.
Janne ja Topias menivät vajaan, jossa rattaat olivat. Aisat nostettiin oikeaan korkeuteen erään pukin varaan. Janne kiipesi rattaille ja sanoi Topiakselle, joka tätä vieressä katseli:
— Nouse nyt sinä tuonne taakse! Topias teki niinkuin käskettiin.
— Hyppää nyt alas, sanoi Janne. Ei, ei tuolla tavoin. Juhlallisuutta, nuori mies, juhlallisuutta! Ei tämä ole mikään sontakuorma, jonka päältä hypätään alas. Ota se temppu uudestaan. Kas noin! Tee se kerta vielä! Kas noin! Ja nyt sinä asetut tähän minun viereeni ja ojennat minulle kätesi, jotta minä voin siihen nojata astuessani alas.
Topias teki Jannen määräysten mukaan. Mutta kun Janne hyppäsi alas, niin ei Topias heti päästänytkään Jannen kättä irti, ja niin tämä meni että loiskahti suulleen permannolle.