— Ja saanko minä tehdä niin kuin katson oikeaksi?
— Kyllä minä annan Janne-sedän tehdä ihan niin kuin itse tahtoo, sanoi Emma. Minun pääni on niin paksuna, etten minä osaa ajatella sinne enkä tänne päin.
Janne nousi ylös. Hänen rintansa kohosi, ja hän katsoi juhlallisena kattoon.
— Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! Ihmeelliset ovat sinun tiesi! Mitä suuria tehtäviä varten sinä oletkaan minut luonut! Ymmärrätkö sinä, Emma, laisinkaan, kuinka juhlallinen hetki tämä on? Minä tahtoisin, että minulla olisi tällä hetkellä psalminveisaajan voima, ja minä sanoisin paljon, hyvin paljon suurta ja kaunista, mutta kun nyt on kiireet paikat, niin minä en joudu sanomaan muuta kuin: mennään pois! Me menemme ja me tahdomme näyttää tuolle miehelle, mitä tahtoo sanoa elämä ja sen rauhan ja rakkauden rikkominen.
Tahdottomana seurasi Emma Jannea, joka vei hänet rattailleen, ja nyt lähdettiin yhdessä ajamaan pois.
Matkalla sanoi Emma:
— Kun ei Aakusti vain tulisi levottomaksi siitä, että minä olen poissa. Hän voi luulla yhtä ja toista.
— Luulkoon, luulkoon, sanoi Janne. Mitä se melske meihin kuuluu, sanoi lude, kun pääsi seinänrakoon. Minä muistan, kuinka se mies ajoi minut veteen. Nyt minä olen ajanut hänet oikeaan ajatusten avantoon. Olkoon siellä nyt.
Emma itki hiljaa Jannen rinnalla istuessaan.
Janne katseli tätä hetkisen ja sanoi hellästi taputtaen Emmaa: