Olen kärsimätön ja tahtoisin lähteä asunnostani riitelemään teidän kanssanne, mutta minun täytyy kuitenkin pysyä huoneessani hammassäryn tähden, joka saattaa minut aivan epätoivoon. Lähettäkää siis minulle tietoja itsestänne, koska en voi niitä itse käydä noutamassa, mutta olkaa vakuutettu siitä, etten jätä käyttämättä hyväkseni ensimäistä päivää, jona voin lähteä huoneestani. Toivon teidän jälleen tulleen voimiinne ja silloin näkeväni kasvoillanne ja silmissänne tuon ilmeen, jonka edessä herra de Saint-J:n ja niin monen muun on hankala olla.
Samalle
Ermitage, marraskuu 1756.
Tänään voin paljoa paremmin, mutta voin vasta ensi viikolla tulla luoksenne; ylpeänä tulen jalkaisin, sillä koko tuo vaunulaitos harmittaa minua, aivan kuin minulla ei olisi jalkoja tullakseni teidän luoksenne. Ette sano minulle mitään itsestänne; toivottavasti neiti Levasseur tuo minulle hyviä tietoja teistä. Hyvästi, madame.
Rousseau rouva d'Houdetotille
Sophielle
Ermitage, kesäkuu 1757.
Tahdon, Sophie, sinun vääryyttä harjoittavaa sydäntäsi soimata, jotta minäkin olisin sinulle säälimätön. Miksi armahtaisin sinua, kun sinä riistät minulta ymmärrykseni, kunniani ja elämäni? Miksi antaisin päiviesi rauhallisesti kulua, kun sinä teet päiväni sietämättömiksi? Jos olisit pistänyt tikarin sydämeeni, niin et olisi ollut niin julma kuin lennättäessäsi tuon kohtalokkaan nuolen, joka minut surmaa. Katso, mitä olin ja mitä minusta on tullut: katso, miten minut nostit ja miten olet alentanut. Kun suvaitsit olla omani, silloin olin enemmän kuin ihminen; minut hyljättyäsi olen kuolevaisista kurjin; olen kadottanut sieluni, henkeni, rohkeuteni; yhdellä sanalla riistit minulta kaikki. Kuinka saatoit sillä tavoin hävittää mitä itse olit rakentanut? Miten rohkenet riistää kunnioituksesi mieheltä, jota hyvillä töilläsi olet kunnioittanut? Oi, Sophie, minä vannotan sinua, elä häpeä ystävää, jonka itsellesi valitsit. Oman maineesi tähden vaadin sinulta tilitystä minun suhteeni. Enkö ole sinulle kuuluvaa omaisuutta? Etkö sitä ottanut huostaasi? Et voi enää siitä päästä vapaaksi, ja kun minä kuulun sinulle sinun tahtomattasi ja minun tahtomattani, niin salli minun edes ansaita se, että olen omasi. Muistele noita onnellisia aikoja, jotka tuskakseni eivät koskaan mielestäni haihdu. Tuo näkymätön tuli, jonka kautta sain uuden elämän, arvokkaamman kuin tämä on, antoi sielulleni ja aistimilleni koko nuoruuden voiman uudelleen. Tunteitteni vilkkaus kohotti minut sinun luoksesi. Kuinka usein sydämesi, jonka rakkaus toiseen mieheen täytti, värisi minun rakkauteni vaikutuksesta? Kuinka usein oletkaan pensaikossa kosken luona minulle lausunut: "Te olette hellin rakastaja, mitä voin kuvitella; ei, ei koskaan mikään mies ole rakastanut sillä tavoin kuin te." Mitä riemua tunsin kuullessani tämän tunnustuksen huuliltasi! Minun ei tarvinnut sitä epäillä, sillä se vastasi rakkauteni hehkuvaa tulta. Ja miksi soimaisit itseäsi? Missä suhteessa olit syyllinen? Missä suhteessa uskollisuus tuli loukatuksi niiden hyvyydenosoitusten kautta, jotka jättivät sydämesi ja aistimesi aivan rauhallisiksi? Jos olisin ollut nuorempi ja miellyttävämpi, niin olisi kiusaus ollut voimakkaampi; mutta kun sen voitit, niin miksi sitä katuisit? Miksi muuttaisit menettelytapasi, kun sinulla on niin monta syytä olla itseesi tyytyväinen? Oi, kuinka rakastettusikin ylpeilisi lujuudestasi, jos hän saisi tietää, mitä se on saanut kestää! Jos sydämesi ja minä yksinään ovat lujuutesi todistajina, niin minähän yksinään olen sen kautta nöyryytetty. Olinko sen arvoinen, että sinussa olisi herännyt kaipaus minuun? Mutta kaipaus syntyy usein vasten tahtoamme, ja sinä olet aina osannut voittaa sen. Mikä rikos on toisen rakkauden kuuntelemisessa, ellei siinä ole sitä vaaraa, että alkaa tuntea samaa? Sen sijaan, että rakkauteni olisi entisen tunteesi, tukahuttanut, kiihoittikin se sitä. Oi, jos milloinkaan olit hellä ja uskollinen, niin etkö sitä ollut noina suloisina hetkinä, jolloin kyyneleeni toisinaan saivat kyyneleesi virtaamaan, jolloin sydämiemme purkaukset toisiaan vahvistivat, jolloin vastaamatta ymmärsimme toisiamme, jolloin rakkautesi minun rakkauteni ilmaisujen vaikutuksesta kasvoi?
Rakkaus on kaikki kadottanut tuon kummallisen muutoksen johdosta, jota koetat turhilla tekosyillä peittää. Se on kadottanut tuon jumalaisen innostuksen, joka sinut silmissäni nosti oman itsesi yläpuolelle, jolloin suosionosoitustesi kautta olit hurmaava, vastustuksesi tähden ylevä, ja hyvyydelläsi lisäsit kunnioitustani ja ihailuani. Olet kadottanut tuon suloisen luottamuksen, jonka vaikutuksesta saatoit uskoa kaikki sydämesi tunteet sinua rakastavalle sydämelle. Meidän keskustelumme olivat liikuttavia, pysyväinen hellyys täytti sen suloisuudellaan. Sinä pidit kiihkeistä tunteenpurkauksistani, vaikkakaan et minua rakastanut, ja minä kuuntelin mielelläni sinun puhuvan tunteistasi toista armasta olentoa kohtaan; niin kalliita ovat tunteenilmaisut ja sääli, vaikka eivät ne kohdistukaan meihin! Ei, vaikka minä olisinkin ollut tuo rakastettu, niin tuskin olisin voinut elää sitä suloisemmassa tilassa, ja olen vakuutettu siitä, että rakastetullesikaan et voi mitään sen liikuttavampaa sanoa kuin mitä minulle tuhansia kertoja päivässä hänestä lausuit. Millaiseksi tuo aika, tuo onnellinen aika onkaan muuttunut? Kankeus ja ujous, suru ja äänettömyys täyttävät nyt keskustelumme. Kaksi vihollista, kaksi ventovierasta ihmistä ei voisi hillitymmin elää yhdessä kuin kaksi sydäntä, jotka olivat luodut rakastamaan toisiaan. Pelon kahlehtima sydämeni ei enää uskalla antaa kalvavan tulensa tulla ilmoille; säikytetty sieluni vetäytyy arkana piiloon; tuska painaa kaikki tunteeni alas. Tässä kirjeessä, jota kylmillä kyynelillä kostutan, ei ole mitään siitä pyhästä tulesta, joka armaampina hetkinä kynästäni virtasi. Jos hetkisen olemme kahden niin suuni tuskin uskaltaa lausua tunnetta, joka mieltäni painostaa; surullinen, tyytymätön ilmeenne karkoittaa sen sydämeen takaisin. Kasvojenne ilme ei sano enää minulle mitään. Oi, eikö se selvästi osoita, että enää ette viihdy seurassani, kun ette enää puhu hänestä, jota rakastatte? Oi, puhukaa minulle aina hänestä jotta seurani tuottaisi teille tyydytystä!
Oi, Sophie, helpompi teidän on muuttaa mielenne kuin sitä minulta salata. Elkää enää tuoko esiin valheellisia puolustuksia, jotka eivät minuun vaikuta. Olot voivat pakoittaa teidät varovaiseksi, enkä minä sitä olekaan valittanut, mutta niin kauan kuin sydän ei muutu, pysyy sen kieli aina samana, vaikka olot muuttuisivatkin, ja jos viisaus pakoittaa teidät harvemmin kohtaamaan minut, niin kuka pakoittaa teidät seurustellessanne minun kanssani hylkäämään tunteen puhetavan ja turvautumaan välinpitämättömyyden puhetapaan? Oi, Sophie, Sophie, voitko väittää, että rakastettusi nyt on sinulle kalliimpi kuin silloin, jolloin suvaitsit minua kuunnella ja minua sääliä, ja jolloin vuorostasi sait mieleni heltymään kertoessasi intohimostasi häneen. Sinä jumaloit häntä ja sallit itseäsi jumaloitavan; sinä huokasit toisen tähden, mutta minun suuni ja minun sydämeni saivat ottaa huokauksesi vastaan. Et tarpeettomasti soimannut itseäsi siitä, että häneltä salasit keskustelut, joista rakkaudellesi oli vain hyötyä. Rakkautesi lumous kasvoi ystävyyden vaikutuksesta; se uhraus, minkä teit luopumalla nautinnosta, tuotti uskollisuudellesi vain kunniaa. Vastustuksesi ja arvelusi merkitsivät hänelle vähemmän kuin minulle. Kun kiihkeimmän intohimoni purkaukset herättivät sinussa sääliä, niin kysyivät levottomat silmäsi, eikö tämä säälisi lopettaisi sinua kohtaan tuntemaani kunnioitusta, ja ainoa ehto, minkä liitit ystävyytesi osoituksiin, oli se, etten koskaan lakkaisi olemasta ystäväsi.