Lakkaisi olemasta ystäväsi! Rakas, hurmaava Sophie, elää, eikä enää sinua rakasta — Onko sellainen tila sielulleni mahdollinen? Oi, miten olisinkaan voinut riistää sydäntäni vapaaksi sinusta, kun rakkauden kahleisiin liitit kiitollisuuden suloiset siteet! Vetoan suoruuteesi. Sinä, joka näit tämän huumauksen, nämät kyyneleet, tämän kiihkon, tämän haltioitumisen, ja itse sait aikaan kaiken sen, mikä ei ollut määrätty ketään kuolevaista varten, sano, olenko suosiotasi nauttinut sellaisella tavalla, että ansaitsin sen kadottaa? En suinkaan, riistääksesi sen minulta vetosit julmana siihen, kuinka se muka tuottaa minulle huolia. Olen kyllä nyt tuhat kertaa enemmän sinuun rakastunut, mutta olen tullut kunnioittavammaksi, nöyremmäksi, huomaavammaksi, jotta en sinua enää koskaan loukkaisi. Kuinka saattoi hellä sydämesi, nähdessään minun edessäsi vapisevan, päättää käyttää aseena minua vastaan omaa intohimoani ja syöstä minut turmioon, kun ansaitsinkin tulla onnelliseksi?

Hyvyytesi ensimäinen palkinto oli siinä, että opetit minut voittamaan rakkauteni sen omalla avulla, uhraamaan kiihkeimmät toiveeni oman rakkauteni tähden, ja uhraamaan onneni sinun rauhaasi varten. En tahdo muistuttaa, mitä tapahtui puistossasi ja huoneessasi, vaan tunne, miten suloutesi vaikutus herätti minussa kaipauksen saada sinut omistaa, muistele Mont-Olympea, muistele lyijykynällä tammeen kirjoitettuja sanoja. Olisin voinut ne puhtaimmalla verelläni kirjoittaa, enkä voi sinua nähdä enkä sinua ajatella, ilman että rakkauteni uudelleen leimahtaa. Tuosta ihanasta hetkestä alkaen, jolloin annoit minun tuntea, mitä nautintoa säälitty, vastaamatta jäänyt rakkaus voi tuottaa, tulit minulle niin kalliiksi, etten enää uskaltanut sinun vahingoksesi olla onnellinen, ja että yksi ainoa epäävä liikkeesi olisi hävittänyt mielettömän unelmani. Sitä viattomampana olisin antautunut tuon armaan mielentilan valtaan, johon olet minut saattanut; ne koetukset, joiden alaisiksi olin voimasi saattanut, olisivat tehneet minut varovaisemmaksi; enkä enää olisi valmistanut sinulle taisteluja, jotka tätä ennen tein sinulle liian helpoiksi. Minä vaadin liian paljon suosiotasi ja sääliäsi; oi, mitä sanonkaan itselleni muuta, kuin että rakastin liian paljon osatakseni onneni säilyttää! Olen tehnyt kaikki täyttääkseni asettamasi ankarat vaatimukset; olen kaiken toimintani sen mukaan sovelluttanut, ja ellen voinut samalla lailla rajoittaa katseitani, puheitani ja kiivasta kaihoani, niin mistä muusta voit minua soimata kuin siitä, että sinua miellyttääkseni sitouduin täyttämään enemmän kuin mitä ihmisvoimat voivat kestää! Sophie! Kolmenkymmenen vuoden ajan rakastin hyvettä! Ah! luuletko, että sydämeni jo on tottunut rikoksiin? Ei, omantunnonvaivani ovat yhtä suuret kuin intohimoiset tunneilmaukseni; se selittää kaiken; mutta miksi tämä sydän antautui niiden pienien suosionosoitusten valtaan, joita minulle jaoit, kun sen peloittava ääni esti minua tekemästä mitään rohkeampaa hyökkäystä? Sinä, sinä, joka näit hairahdukseni, huomasit, kuinka jo silloinkin olentosi oli minulle pyhä! Eivät koskaan uskaltaneet kiivaimmat toiveeni, hellimmät rukoukseni pyytää sinulta korkeinta onnea, vaan minua pidätti säikähtyneen sieluni sisäinen huudahdus. Tämä peloittava ääni, joka ei petä, sai minut vapisemaan ajatellessanikin, että valapattoisuudella ja uskottomuudella likaisin sen olennon, jota rakastan ja jonka tahdoin nähdä yhtä täydellisenä kuin kuvasi, jota kannan sydämessäni, ja jonka niin monesta syystä täytyy pysyä loukkaamattomana. Olisin luopunut koko maailmasta saadakseni hetkenkään nauttia onnea, mutta halventaa sinut, Sophie, ei, ei, se ei ole mahdollista, ja rakastan sinua niin paljon, etten koskaan voisi ottaa sinua omakseni, vaikkakin se olisi vallassani. Osoita siis hänelle, joka yhtä paljon kuin sinäkin mainettasi kunnioittaa, hyviätekoja, jotka eivät tätä mainetta loukkaa. En tahdo puolustaa itseäni sinun enkä itseni edessä; soimaan itseäni kaikesta siitä, mitä sinulta pyydän. Jos kysymys olisi ollut ainoastaan oman itseni voittamista, niin olisi voiton kunnia ehkä antanut minulle voimia sen saavuttamiseen, mutta jos rakastamansa olennon tuntema inho pakoittaa kaikesta siitä luopumaan, mistä vapaaehtoisesti olisi pitänyt luopua, ah! sitä ei herkkä mieli voi tuskatta kantaa. Koko voiton palkinto on kadonnut, niin pian kuin voitto ei ole vapaaehtoinen. Ellei sydämesi minulta mitään ottaisi, niin kuinka kieltäytyminen olisikaan sydämeni arvoista. Jos koskaan voin parantua, niin tapahtuu se vasta silloin, kun minun tarvitsee ainoastaan enemmän hillitä intohimoani. Olen syyllinen, tunnen sen selvästi, mutta lohdutan itseäni sillä, että sinä olet viaton. Myöntyväisyys, joka ei ole sydämesi mukainen, mitä se onkaan mielestäsi muuta kuin säälin aiheuttama teko, joka ensimäisen koetuksen aikana tulee vaaralliseksi ja on yhdentekevää sille, joka sen kerran on voittanut. Oi, Sophie! tällaisten armaitten hetkien jälkeen on ikuisen eron ajatus kamala sille, joka valittaa, kun ei enää voi sinun kanssasi olla eroittamattomasti yhteen liittynyt. Näinkö siis käy? Helliä katseitasi ei enää vaivuta armas häveliäisyys, joka minut huumasi? Näinkö siis käy? Palavat huuleni eivät enää suudelmillani laske sieluani sydämellesi? Näinkö siis käy? En enää siis saa tuntea tuota taivaallisen lumoavaa hetkeä, tuota nopeasti kuluttavaa tulta, joka nopeammin kuin salama… kuvaamaton, kuvaamaton hetki! Mikä sydän, mikä ihminen, mikä jumala, on voinut tunteellaan sinut omistaa ja sinusta voi luopua?

Katkerat, armaat muistot! Jätättekö koskaan aistimeni ja sydämeni rauhaan? Eivätkä teidän jälleen herättämänne nautinnot ole koskaan niitä, joiden katoamista eniten suren. Vaan ei, Sophie, minulla oli vielä armaampiakin, joiden kautta toiset vasta oikean arvonsa saivat, sillä ne olivat niiden takeena. Oli aika, jolloin ystävyyteni oli sinulle kallis ja jolloin osasit sitä minulle osoittaa. Vaikka et olisikaan minulle mitään sanonut, vaikka et olisikaan hellyyttäsi osoittanut, niin herkkä, varma tunne todisti minulle, että pidit minusta. Sydämeni etsi sinua, eikä sinun sydämesi karkoittanut minua luotaan. Kaikkein hellimmän rakkauden ilmaisut eivät sinua millään tavoin loukanneet. Kun niin innokkaasti etsit minua, niin olisi siitä voinut päättää, että kaipasit minua, ellet minua saanut nähdä; silmäsi eivät karttaneet minua, eivätkä niiden katseet olleet kylmiä, kävellessämme etsit käsivarttani; et sellaisella huolella koettanut suloista olentoasi minulta salata, ja kun huuleni uskalsivat huulillesi painua, niin tunsin ainakin muutaman kerran, miten ne vastasivat. Et rakastanut minua, Sophie, mutta otit rakkauteni vastaan, ja minä olin onnellinen. Kaikki on loppunut, en ole enää mitään, ja kun tunnen olevani seurassasi vieras, vastenmielinen ja häiritsevä, niin mennyt onneni tuottaa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin nykyinen tuskanikin. Ah! ellen olisi nähnyt sinua heltyneenä, niin lohduttaisin itseäni pitämällä sinua kylmäkiskoisena ja tyytyisin sinua salassa jumaloimaan; mutta nyt näen käden, joka teki minut onnelliseksi, repivän sydäntäni, ja näen hänen, joka sanoi minua armaimmaksi ystäväkseen, unohtavan minut! Oi, sinä, jolla on niin suuri vaikutusvalta minuun, opeta minua kestämään tätä kamalaa tilaa, tai vaihda se toiseksi tai salli minun kuolla! Näin tuskat, jotka kohtalo minulle valmisti, ja lohdutin itseäni nähdessäni niissä sinun ilosi. Olen oppinut kantamaan vastoinkäymisiä maailmassa, mutta kun sinä ne aiheutat, niin kuinka sen voin tehdä? Pakenet tätä seutua paetaksesi minua, rakastettusi palaa kohta, kunnoton sisaresi juonittelee, talvi eroittaa meidät, sairauteni tulee pahemmaksi, nuoruuteni katoaa, samalla kun sinun on kukoistuksessansa, kaikki tämä yhdessä riistää kaikki toivoni; mutta mikään muu kuin halveksumisesi ei riistä minulta rohkeuttani. Jos sydämeni olisi löytänyt lohdutuksen, niin halveksisin aistimieni nautintoa tai ainakin luopuisin niistä; jos sinä minua säälisit, niin en enää olisi säälittävä. Auta minua pettämään omaa itseäni, kärsivä sydämeni ei vaadi mitään muuta; itse koetan taukoamatta kuvitella itselleni, että sinulla vielä olisi minua kohtaan sama hellä tunne, jota sinulla ei enää olekaan. Väkivaltaisesti koetan kaikkea, mitä minulle sanot, selittää itselleni eduksi; omat tuskani miellyttävät minua, kun huomaan niiden saaneen sinut heltymään. Kun en voi sinulta vaatia todellista kiintymyksen merkkiä, niin vähäpätöinenkin seikka riittää luomaan kuviteltuja. Viime kerran kohdatessamme, jolloin kaiken suloutesi toit esiin herättääksesi minussa uuden hehkun, katsahdit tanssin aikana pari kertaa minuun. Kaikki liikkeesi painuivat syvälle sieluuni, kiihkeät katseesi piirsivät mieleeni jokaisen askeleesi; sydämeni huomasi jokaisen liikkeesi, ja kun olit voittosi kukkuloille tullut, silloin tämä heikko sydän kuvitteli, että olin ajatuksissasi. Tunnoton, anna minulle takaisin ystävyys, joka minulle on niin kallis; sinä tarjosit sen minulle ja minä otin sen vastaan; sinulla ei ole enää oikeutta riistää sitä minulta. Ah, jospa näkisin sinussa todellisen säälin merkkiä, jollei tuskani olisi sinulle vastenmielinen, jos loisit minuun hellän katseen, jos käsivartesi kietoisit kaulaani, painaisit minut poveasi vastaan, jos hellä äänesi huoaten kuiskaisi minulle: Onneton, kuinka sinua säälin! — niin silloin olisit minua todella lohduttanut, sieluni saavuttaisi jälleen voimansa ja olisin jälleen sen arvoinen, että suvaitset minua seurassasi.

Rousseau rouva d'Épinaylle

Marraskuun 23 p:nä 1757.

Jos tuskasta voisi kuolla, niin en enää olisi elossa, mutta olkoon kuinka tahansa, olen tehnyt päätöksen. Ystävyys meidän välillämme on loppunut, madame; mutta ystävyydellä, joka on loppunut, on vielä oikeuksia, joita kyllä osaan pitää kunniassa. En ole unohtanut minua kohtaan osoittamaanne hyvyyttä ja voitte olla varma siitä, että tunnen kaikkea sitä kiitollisuutta teitä kohtaan, mitä voi tuntea sitä henkilöä kohtaan, jota ei enää saa rakastaa. Kaikki muut selitykset olisivat hyödyttömiä. Tuomarinani on omatuntoni ja vetoan teidän omaantuntoonne.

Olin tahtonut jättää Ermitagen ja minun täytyi se tehdä; mutta väitetään, että minun täytyy jäädä kevääseen asti, ja kun ystäväni sitä tahtovat, niin jään sinne, jos te siihen suostutte.

Rouva d'Épinay Rousseaulle

Joulukuun 4 p:nä (1757).

Annettuani useiden vuosien aikana teille kaikenlaisia todistuksia ystävyydestäni ja osanotostani voin teitä vielä vain sääliä. Olette hyvin onneton. Toivon, että omatuntonne tulee olemaan yhtä rauhallinen kuin minunkin on; se on välttämätöntä elämänrauhallenne.