Hän ei tottunut kuoleman-ajatukseen, ennenkuin vasta halvauksen saatuaan. Silloin osui hänen käsiinsä vanha luokkakuva, ja alakuloisena hän huomasi kaikkien siinä olevien toveriensa kuolleen, hänen yksinään enää olevan elossa.
Tämä jokaisen hetken väkevä omakseen valloittaminen oli se voima, jolla hän vaikutti taiteeseen ja koko ympäristöönsä. Teatterin ohjelmiston saattoi hän laatia keväällä seuraavaa näytäntövuotta varten valmiiksi, mutta se ei milloinkaan pitänyt paikkaansa. Jos hänen mielestään sopiva näytelmä ilmestyi, niin sai usein jo puolivalmiiksi tullut työ siirtyä syrjään. Ja kun huomattava kotimainen näytelmä ilmestyi, silloin mikä tahansa ulkomainen hylättiin. Innostuessaan harjoituksissa hän eli sen hetken aivan kuin mitään muuta ei olisikaan ollut olemassa, tuhlaamalla tuhlaten henkistä voimaansa, usein harjoituksen lopulla ollen aivan nääntynyt.
Kun mikään innostus ei koskaan yhtämittaisesti saata jatkua, vaan siinäkin on arkipäivänsä suurien sunnuntaiden lomassa, niin saattoi hän väliin lyödä laimin työt teatterilla, jättää näyttelijät oman onnensa nojaan, kunnes äkkiä jostain odottamattomasta syystä taas innostui, iski työhön ja yhden ainoan harjoituksen aikana sai ihmeitä aikaan. Toisinaan oli näytelmiä, joita hän rakasti aivan palavalla kiihkolla, harjoitti niitä suurella innolla, vei näyttelijät ja teatterin voittoon.
Rinnan ihmisen elämänvoiman kanssa on aina uskonnollisuus. Kaarlo Bergbom ei ollut pienimmässäkään määrässä kirkollinen, koskaan ei hän käynyt kirkossa eikä kai koskaan tutkinut jumalansanaa. Mitään suurta ei saada aikaan, ellei ihmisellä ole aivan varma vakaumus elämäntehtävästään, tietoisuus kutsumuksestaan. Tämä varmuus oli Kaarlo Bergbomissa aivan täydellinen. Teatteri oli hänen elämäntehtävänsä. Tavallisissa oloissa hän pysyi vaatimattomana eikä koskaan siihen viitannut, mutta kiivastumisen hetkellä tämä tietoisuus ilmeni aivan selvänä. Teatteri oli korkeinta ja kauneinta, ja jokaisen ihmisen, joka tahtoi hänen suosiossaan pysyä, täytyi jaksaa siitä innostua.
Niin suuressa määrässä kuin hän sukkeluuttaan tuhlasikin kaikkiin elämänkysymyksiin, piesten ankarasti politikoitsijoita, ystäviäänkin, ristien veljensä rouvankin "hallituksen sanansaattajaksi", heittäen letkauksia taiteeseen ja kirjallisuuteen, suomien armottomasti jokaista suurentelevaa olentoa, niin uskontoon ei hän koskaan ivallisesti kajonnut. Uskonnollisten kysymysten alue oli se ainoa, johon hän ei kohdistanut ajatustensa valonheittäjää. Enintään dogmatiikka toisinaan sai pienen letkauksen, mutta sekin oli aina sävyisä ja ystävällinen.
Häneltä puuttui sisarensa Emilien naiivin harras ja ehjä uskonnollisuus.
Maailmassahan on kaksi kaunista asiaa, kuolema ja lapset. Jos Kaarlo Bergbom elämän väkevyyden vuoksi karttoi kuoleman-ajatusta, niin sen sijaan hänen koko hellyytensä kohdistui lapsiin. Missä vain tilaisuus ilmaantui, osoitti hän näille suosiotaan kaikenlaisten lahjojen muodossa. Hänen äänensä sai aivan toisen soinnun lapsen edessä. Ehkä tämä johtui siitä, että lapsi aina on koruton, osoittaa suosiotaan ilman arvostelua, puhtaasti tunteensa perustuksella. Jos näytelmässä tarvittiin lapsiavustajia, oli hän aina hyvällä tuulella ja tavattoman innostunut.
Tämä rakkaus lapsiin oli se ainoa side, joka hänet liitti Topeliukseen. Näillähän kahdella miehellä ei ollut luonteessa muuta yhteistä. Topelius oli herttainen ja naiivi, Bergbom taisteleva ja älykäs. Mutta molemmat rakastivat lapsia, ja sen vuoksi Kaarlo Bergbom ponnisti Topeliuksen kuuluisaksi tekemiseksi enemmän kuin kukaan tässä maassa. "Prinsessa Ruususen" esitykset täytti todellinen satutunnelma, tuo herttaisen naiivi usko elämän suuriin arvoihin, mielikuvituksen rikkaus ja tunteen ehjä voima. Ruusunen tuli tavallaan hänen käsiinsä kerjäläistyttönä ja läksi kuninkaantyttärenä, niin tavattoman määrän satuloistoa ja kauneutta Kaarlo Bergbom osasi siihen liittää. Huvittavaa onkin, että Topelius vanhoilla päivillään katsellessaan tätä satunäytelmäänsä, johon Kaarlo Bergbom oli lisännyt tavattoman paljon, ei enää itse tiennyt, mikä oli hänen omaansa, vaan nähtyään sen Ruotsalaisessa teatterissa esitettynä valitti, että siellä oli "niin kovin paljon jätetty pois".
4.
Rinnan Kaarlo Bergbomin ansioitten kanssa suomalaisen näytelmätaiteen kohottamisessa on hänen vaikutuksensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen.