Tätä Kaarlo Bergbomin menettelyä on moitittu ja pidetty häntä tavallaan syyllisenä siihen, että suomalainen kirjallisuus menetti monta oivallista näytelmää, mutta niin puhuvat ne, jotka eivät tiedä henkisen luomisen salaisuuksista. Henkistä yhdyssidettä, joka kerran on katkennut, ei koskaan voida uudelleen solmia. Sielut yhtyvät vain kerran, uskollisuus henkisessä työssä on aivan välttämätön.
Minna Canth saa menestyksestään kiittää Kaarlo Bergbomia. Hän suori näytelmien juonen, valmisti jännityskohtaukset, teki toiminnan kiinteäksi. Jos Minna Canth ei aina korkeimmalle asteelle noussut, niin syynä ei ollut hänen tahtonsa vaan se, ettei hän voinut samalla tavalla nähdä draamallista kohtausta kuin Kaarlo Bergbom. Kun "Kovan onnen lapsia" ilmestyi, ei se tehnyt mitään syvää vaikutusta, ei silloin eikä myöhemminkään, jolloin se on uusittu näyttämöllä. Kaarlo Bergbom ei ollut yhteiskunnallisten kysymysten ajaja. Hän ei voinut mieltyä aiheeseen, jossa näitä pohdittiin. Hänelle oli draama ihmisten välisissä suhteissa, ei ihmisten ja yhteiskunnan välisissä. "Anna Liisassa" näkyy jälleen Bergbomin ohjaava käsi, sillä toiminta on kiinteä, kohtaukset hyvin rakennettuja ja draamallinen paatos aitoa ja väkevää.
Samoin kuin Numerskin kyllästyi Minna Canth eräänä päivänä holhoukseen ja erkani ohjaajastaan. Tulos oli hänelle turmiollinen. Tämän teon jälkeen uudelleen sovittuaan ei hän kirjoittanut mitään muuta huomattavaa kuin Anna Liisan. Henkinen side ei enää ollut olemassa, sielut eivät enää kiihoittaneet toisiaan.
Erkko antautui "Ainoa" kirjoittaessaan Bergbomin vaikutuksille, ja siksi menestys olikin täydellinen. "Kullervossa" hän tahtoi olla vapaa, hän vastusteli jokaista lyhentämistä ja muutosta. Tämä tuntui heti esityksessä. Juoni ei liikkunut täydellä voimalla, vaan lyyrillisyys pyrki etusijalle. Näytelmälle osoitettiin suosiota, mutta se ei vaikuttanut enää yleisöön, ja miten heikko Erkon näytelmä on, sen huomaa vertaamalla sitä Kiven Kullervoon. Toisessa kaikki mietoa ja kesyä, toisessa jumalainen mahti ja draamallinen sieluntuska.
Kun Erkko laati "Pohjolan häät", uskoi hän voivansa luoda yksinään. Tulos oli tavattoman heikko. Kaarlo Bergbomia ärsytti näytelmän epämääräisyys, ja eräässä harjoituksessa hän kysyi näyttelijöiden kuullen Erkolta, onko Louhi lukenut Nietzscheä.
Kaarlo Bergbom piti kotimaista kirjallisuutta aivan välttämättömänä teatterille ja sen vuoksi hän kiihkeästi etsi kirjailijoita. Juhani Sjöström toi hänelle "Marin". Kaarlo Bergbom seuloi näytelmän ja kiihoitti kirjailijan kirjoittamaan useat kohdat aivan uudelleen. Tulos oli hyvä, mutta kun harjoituksissa Kaarlo Bergbom tahtoi eräitä kohtia poistaa, nousi Sjöström kapinaan. Silloin katkesi jälleen kaikki. Sjöström oli nousemassa hyväksi kirjailijaksi. Yksi hetki pudotti hänet unhoitukseen.
Jokaisesta Kaarlo Bergbomin aikana ilmestyneestä näytelmästä voi aina sen menestyksen nojalla päättää, mikä on ollut hänen osuutensa siinä. Jos kirjailija vältti ohjausta ja opastusta, menetti hän kaiken.
Hyvin lahjakkaat ihmiset ovat huonoja opettajia. Keskinkertaiset kelpaavat siihen toimeen paljoa paremmin. Lahjakas ihminen on aina samalla niin voimakas persoonallisuus, että hän ehdottomasti herättää toisessa itsesuojelusvaiston. Heikot luonteet vain ovat oivallisia nerojen palveluksessa, sillä he kopioivat toista ja ja ihaillen palvellessaan työskentelevät mestarinsa iloksi. Kun Kaarlo Bergbom pyrki toista ohjaamaan, niin hän hyvin usein vaativalla tavalla tyrkytti omaa mielipidettään. Ellei kirjailijalla silloin ollut kylliksi suurta mielikuvitusta lähteäkseen toisen viittaamaan suuntaan omin voimin, vaan totteli ainoastaan toisen tyrkkäystä, niin yltyi Kaarlo Bergbomissa tyrannius ja viimein seurasi tietysti kaiken yhteistyön hajoaminen.
Bergbomin kaltaiset miehet eivät ole hyödyllisiä seuralaisia aina, vaan ainoastaan ajoittain. Hän oli ihminen, jonka seurassa voi henkisesti erinomaisesti kasvaa, mutta hän oli myös sellainen puu, joka helposti saattoi heikon taimen oksillaan surmata, surmata tahtomattaankin.
Jokaisessa ihmisessä on valuvikoja, luonteen piirteitä, joita ei voi poistaa. Niin oli Kaarlo Bergbomissakin. Mitä kauemmaksi hän jää meistä, sitä täydellisemmin katoavat juuri nuo valuviat ja jäljelle jää hänen henkinen loisteliaisuutensa. Tästä johtuu, miksi kaikki, jotka ovat tulleet kosketuksiin hänen kanssaan, muistavat häntä tavattoman suurella ihailulla.