Charlotte Raan avioliitto ei ollut aivan onnellinen. Hyvin harvoin onni seuraakaan avioliittoa, missä molemmat ovat näyttelijöitä, koska he monasti voivat kadehtia toisiaan. Charlotte Raan tielle osui mies, joka äkkiä tarjosi hänelle jotakin uutta, riisti hänet irti arkipäiväisyydestä. Hän näki, että nuoripari voisi aikeensa toteuttaa vain hänen avullaan. Hän tahtoi juuri tuon miehen hyväksi tehdä jotain, siksi hän opetteli suomenkieltä ja näytteli Lean.
Miten omituinen onkaan sallimus! Charlotte Raa uhraa elämänsä ruotsalaiselle näytelmätaiteelle, saavuttaa aikalaistensa silmissä kuuluisuuden. Ja kaikki tämä jää unohduksiin. Mutta hänen nimeensä painetaan iankaikkisuuden leima maassa, joka ei ole hänen synnyinmaansa, hänen esiintyessään kielellä, joka ei ollut hänen äidinkielensä. Ja miksi? Siksi, että tämä työ on tehty täydellä rakkaudella ja antaumuksella, siinä ei ole maineen tavoittelua, ei mitään muuta kuin uhrautumista. Niin, uhrautumista miehen tähden, joka hänelle silloin merkitsi paljon. Ja sallima järjesti niin, että tämä mies kerran oli oleva kuuluisa, ja naisen nimi säilyy hänen rinnallaan täydessä kirkkaudessa.
Kaikista niistä kauniista tarinoista, joita maailmassa on säilynyt miehen ja naisen yhteisestä palavasta elämästä, on Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan kauneimpia. Me tiedämme siitä kylliksi vähän, jotta se säilyttää salaperäisyytensä. Mikään pikkumaisuus ei siinä pääse samentamaan kirkkautta, mikään yksityisten etujen ahneus ei rajoita, vaan kaikki säilyy valoisana, kauniina tarinana kahdesta ihmisestä, jotka innostuksen laineen kimmeltävää pintaa ovat nousseet, aivan kuin kaksi kukkaa, jotka kohtalo on heittänyt elämän mereen. Ja arkipäiväisen elämän keskellä, joka tahtoo tappaa kaiken jalon ja epäitsekkään, loistaa näiden kahden ihmisen yhteinen lyhyt ponnistus kirkkaana, valaisten kauas eteenpäin, lisäten tulevissa sukupolvissa uskoa ja ponnistuksen riemua.
Elämä on viisaasti järjestänyt sen, ettei kiihkeinkään tunne kestä kahta vuotta kauempaa. Charlotte Raa oli nainen, nuori nainen, tulinen nainen. Ajan mittaan ei mitään naista tällainen väkevä henkinen suhde voi tyydyttää. Miehensä kuoleman jälkeen hän rakastui erääseen suomalaiseen nuoreen mieheen ja aikoi tämän kanssa mennä naimisiin. Oliko tämä ankara isku Kaarlo Bergbomille, sitä ei kukaan tiedä. Oliko hän tyytyväinen siihen, että tämä suhde, josta ei mitään suurempaa enää voinut syntyä, näin onnellisella tavalla päättyi? Charlotte Raa matkusti pois Suomesta ja meni naimisiin Winterhjelmin kanssa, näin unohtaen suomalaisen nuorukaisen ja tämän rakkauden. Nuorukainen meni naimisiin ja muisteli koko elämänsä nuoruutensa lemmittyä, muisteli sitä kauniimmin, kun ei ollut tätä saanut omakseen.
Kaksi älykästä naista oli Kaarlo Bergbomin rinnalla, molemmat hänen sisariaan, Augusta af Heurlin ja Emilie Bergbom. Mikä erotus näiden kahden naisen välillä! Kumpikin uskoi ehdottomasti veljensä elämäntyöhön, kumpikin uhrautui sille, mutta edellisen uhrautuminen on jäänyt unohduksiin, jälkimmäinen on saanut maineen. Kaikesta älystään huolimatta — joka oli ehdottomasti Emilie sisartaan paljoa älykkäämpi — oli Augusta af Heurlinilla vika, jota hän ei voinut hillitä, ja joka esti häntä oikealla tavalla suhtautumasta veljensä työhön. Hän oli määräävä luonne. Hän tahtoi olla käskijä silloin, kun hänen olisi pitänyt olla palvelija, hän tahtoi tehdä aloitteita silloin, kun hänen olisi pitänyt totella. Hän oli valmis lainaamaan veljelleen rahoja, kun tämä niitä tarvitsi elämäntyötään varten, mutta hän ei punnitessaan rahoja aina muistanut ottaa sydäntään vaakalautaan. Voimakkaalla temperamentilla varustettuna ei hän aina osannut eroittaa asiaa ja henkilöitä ja sen vuoksi toisinaan saattoi johdattaa veljensä tekemään ajattelemattomiakin päätöksiä. Kaikista suurista ajatuksistaan huolimatta hän mahdollisesti olisi ajanut veljensä elämäntyön karille, ellei Emilie Bergbomia olisi ollut.
Oliko Emilie Bergbomilla taiteellisia lahjoja? Väitetään hänen uhranneen kirjalliset taipumuksensa hoitaakseen orvoksi jääneitä sisaruksiaan. Nämä lahjat olivat epäilemättä enemmän taiteellista kaipausta kuin varsinaisia lahjoja. Jos hänellä lahjoja olisi ollut, niin myöhemmin elämässä se olisi jollain tavalla ilmaantunut. Mutta taiteellista käytännöllisyyttä hänellä oli hyvin suuressa määrässä. Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen veljeltään puuttuivat, ja siksi hän oli välttämätön tälle. Kaarlo Bergbom oli nimittäin eräissä suhteissa harvinaisen epäkäytännöllinen. Raha-asioissa hän oli aivan mahdoton. Sisarensa sen sijaan oli elämänsä ajan istunut Hypoteekkikassassa ja oli tottunut juuri raha-asioita järjestämään, tuntien koko siihen kuuluvan koneiston.
Veljeään auttaakseen Emilie Bergbom perehtyi pukuhistoriaan, veljeään palvellakseen hän oli teatterin ylimpänä puvustonhoitajattarena. Hänessä oli naisen uhrautumisen-nälkä aivan täydellisenä. Hän eli veljelleen ja tämän tähden hän uhrasi henkilökohtaisen onnenkin, hylkäsi kosijan sellaisen kuin J.V. Snellman.
Tiesikö Emilie Bergbom alunpitäen, mitä veljensä työ oli? Epäilemättä ei. Mutta miksi hän tämän tietoisuuden olisi tarvinnutkaan. Hänelle riitti yksinään se, että hän sai uhrautua. Lopulta oli teatteri hänelle niin kaikki kaikessa, että hänen tunteensa ihmisiin riippui siitä, millä tavalla nämä suhtautuivat teatteriin. Jos joku tahtoi vahingoittaa teatteria, vihasi hän tätä olentoa. Ja naisena hän sen myös näytti. Vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, niin loukkaus teatteria kohtaan ei ollut niitä syntejä, joita hänen uskonsa mukaan oli anteeksi annettava. Ja katkeruus saattoi säilyä niin palavana, vaikkakin elämä pakotti hänet seurustelemaan määrättyjen henkilöiden kanssa, että hän vasta kuolinvuoteellaan saattoi antaa eräälle henkilölle anteeksi tämän tekemän loukkauksen.
Emilie Bergbom osasi koota ympärilleen joukon naisia, jotka kukin omalla tavallaan ja lahjojensa mukaan palvelivat teatteria. Tavallisesti he käytännöllisellä työllä auttoivat teatteria, uhrasivat aikaansa ja varojaankin. Omituista — tämä henkinen ilmakehä on ollut niin väkevä, että he elämässä aina ovat etsineet sitten aloja, joilla voivat tehdä epäitsekästä työtä. Useimmat heistä ovat perineet määrätyn katsantokannan "opettajaltaan", sen nimittäin, että miehen työtä on palveltava, mutta siinä samalla on pidettävä hyvää komentoa.
Tämä yksinvaltainen asema veljensä elämässä johdatti siihen, että Emilie Bergbom ei suvainnut mielellään veljensä elämässä muita kuin hyväksymiään naisia. Ja Kaarlo Bergbom, joka ei ketään pelännyt, joka teatterissa eli yksinvaltiaana eikä koskaan jäänyt vastausta velkaa, oli sisarensa edessä aivan kuin tohvelisankari, salaa seurustellen sellaisten naisten kanssa, joita sisarensa ei oikein suosinut.